Oi Oates!

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava, 2009

Kirjan takakannessa lukee Anna-lehden arvostelu: "Jää mieleen pitkäksi aikaa, soi kui sinfonia." Näin todella on ja kirjan loppupuolen soinnut ovat hienovaraisempia, hitaampia, pehmeämpiä ja haikeampia. Ne kaikuvat lukijan sielusta eri tavalla kuin alkupuolen karkeammat, kovemmat ja alleviivatummat soinnut ja jättävät mieleen onnellisen alakuloisen tunteen. Mikä virtuoosi!

Jo alun kohtaus, jossa päähenkilö Rebeccaa seuraa mies (epämiellyttävä motiivi, kuin itse kuolema, ja kappas vain tähän hahmoon palataan värisyttävissä merkeissä kirjan loppupuolella) on kuin pitkä koskettimien juoksutus. Taiturimainen kohtaus jatkuu peräti 25 sivua, jossa samalla asetetaan alkusoinnut Rebeccan tarinaan.

Haudankaivajan tytär, Rebecca, syntyy saksalaisten pakolaisvanhempien kolmantena lapsena Ellis Islandin satamassa laivan saastaiseen hyttiin. Hän on syntynyt USAssa, hänelle he eivät voi mitään, kertoo isä. "Ne toiset." Ne toiset antavat isä Jacob Schwartsille, entiselle arvostetulle opettajalle, toimen haudankaivajana. Perhe asuu karussa, sietämättömän ahtaassa mökissä hautausmaalla. Valumavedet ruumiista saastuttavat kaivon ja maistuvat juomavedessä. Kaupunkilaiset halveksivat heitä: sakemanneja, natseja, jutkuja - toisia.

Perheen mieli murtuu vähitellen, Jacob kääntyy kieroon, vääristyy mieleltään, toisia nöyristeleväksi köyryselkäiseksi miehenkuvatukseksi, joka salassa halveksii ja vihaa kaikkea mitä uusi kotimaa pitää sisällään. Jopa tyttären koulunkäyntiä. Hän kieltää perheeltään kaiken: ilon, ulkopuoliset kontaktit, sopeutumisen. Jopa radio on tarkoitettu vain hänen korviaan varten. Toisesta veljestä kasvaa eläimellsen karkea, väkivaltainen omalla tavallaan selviytyjä, toisesta lannistettu, rikottu. Äiti Anna sairastuu pelosta.

Rebecca pääsee karkuun vasta lopullisen katasrofin tapahduttua.

Hänet pelastaa hetkeksi avioliitto. Psykopaatiksi osoittautuva mies seuraa Rebeccan ajatuksissa kuin varjo hänen pakomatkallaan lapsensa kanssa kaupungista toiseen ja uuteen identiteettiin. Uudessa maassa syntynyt Rebecca pystyy kuitenkin pakenemaan ja luomaan itsensä uudelleen, rakentamaan huolitellun, herttaisen ja kunnollisen naamion kiiltokuvamaisena Hazel Jonesina. Hän petaa tulevaisuuden pojalleen ja peittää jälkensä mutta kantaa menneisyyttä aina mukanaan.

Hetken näyttää siltä, että Rebecca kokisi saman katkeroitumisen ja vaivoharhaiseksi liukumisen kuin vanhempansa, mutta vaikka itsekin pakolainen, pystyy hän murtamaan pakolaisvanhempiensa aloittaman kuvion.

Lopussa pidäkkeet häviävät, naamiot tippuvat ja Rebecca syleilee menneisyyttään. Kirjan lopun kauniin haikeat sävyt jäävät mieleen soimaan pitkäksi aikaa.

Oates ansaitsee itsestäänselvästi paikan suosikkinaiskirjailijoideni Munron ja Lessingin rinnalla.

Kesken jääneet kirjat Vol. 1

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Ruotsin uuden Arto Paasilinnan esikoiskirja kertoo nimensä mukaisesti satavuotiaasta Allan Karlssonista, joka paetakseen hoitokodissa järjestettäviä omia satavuotisjuhliaan, karkaa ikkunasta ja katoaa. Karlsson joutuu tekemisiin (joten kuten) järjestäytyneen rikollisuuden kanssa ja yhden kolkkauksen jälkeen saa haltuunsa rahasalkun. Kirjassa on siis hyväntuulista, mustaakin, huumoria ja kommelluksia. Ties miksi olen jumittunut sivulle 72.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Viimeisen kahden kuukauden saldo on vajaa kymmenen kesken jäänyttä, tai ainakin kesken olevaa, kirjaa. Sen jälkeen on hyvä aloittaa nuortenkirjasta

Sellainenhan tämä ehkä on?

The Fault in our Stars nappaa mukaansa ensi kappaleesta parantumattomasti syöpäsairaan Hazelin elämään. Elämässä tarinat voi kertoa monella tavalla, toteaa Hazel kirjassa, ja valitsee tyylilajiksi huumorin. Ironia, musta huumori ja nokkela sanailu kantavat tätäkin tarinaa tehden siitä vähän niin kuin paria sukupolvea nuorempien - ja syöpäsairaiden - Sinä päivänä -version.

Odotin koko ajan että kirja loppuisi samalla tavalla kuin päähenkilön lempikirja, kesken lauseen - niin kuin ihmiset lähtevät täältä. Se loppuu kuitenkin niin siedettävästi kuin aiheenasettelu nyt antaa myöden.

Pointti on tietysti rakkaus, elämän ja hyvien hetkien katoavaisuus ja viestinä lähinnä: älä valita, ainakaan et ole hukkumassa nesteeseen omissa keuhkoissasi.

Raadollisesti ja huumorilla kuvattu syöpäsairaiden nuorien arki on niin todellisen oloista, että kirjailija on todella tehnyt taustatyönsä tai hänellä on lähipiirin kautta kokemusta asiasta. Muuten hän ei voisi laittaa henkilöiden suuhun moisia juttuja: "En usko, että olet kuolemaisillasi", minä sanoin. "Minusta tuntuu, että olet vain saanut pienen syövän."

Filosofisia helmiäkin löytyy: "Siihen minä uskon. Uskon että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi, Minusta tuntuu, että maailmankaikkeus suosii tietoisuutta ja palkitsee älyä osittain siksi, että se nauttii kun sen kauneutta tarkkaillaan."

Nuorten kirjoissa on varsinaisia helmiä, lue vaikka Sieppari ruispellossa. Tai tämä.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Mitä tästä voi sanoa, paitsi että vihdoin luin? Te tiedätte jo tästä kirjasta kaiken paremmin kuin minä.

En tosin tiedä miten joistain kirjoista voi olla niin väärä ennakkokuva, vaikka lehdet ovat olleet väärällään arvioita ja puffeja. Jostain ihmeen syystä kuvittelin, että Puhdistus on seepiansävyinen tylsä lähihistorian kuvaus paperinmakuisista vääryyksistä ankealla maaseudulla.

Naurakaa vain.

Kirjahan oli sitten jotain aivan muuta. Kahdessa eri ajassa tapahtuneiden julmuuksien analogia, kertomus epätoivoisesta rakkaudesta, tuhoavasta kateudesta, vääryyksistä ja tosiaan - sovituksesta ja puhdistuksesta.

En uskaltaisi katsoa elokuvaa, vaikka kuulemma hyvä onkin. Kirja jo oli niin intensiivinen ja muutama kohtaus sai lukijan puremaan kynsiään kauheudellaan.

Nykyaikaan sijoittuvat pätkät toivat mieleen Lilja for ever -leffan ja Såld-kirjan (en tiedä onko suomennettu, samantyyppinen tositarina).

Oksanen on ansainnut maineensa. Kirja on loistava vaikkakaan ei erityislaatuisen. Varmasti sen maineesta iso osa tulee mielenkiintoiseen historialliseen ja poliittiseen kontekstiin, josta ei ole paljoa kirjoitettu, linkittämisestä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä naistenlehtien arvostelusuosikki on jostain syystä jäänyt minulta lukematta.

Löysin sen kirjahyllystäni, joten ilmeisesti olen ostanut sen tai sitten kirjatonttu on olemassa ja olen ollut kiltti.

En ole lukenut aiemmin vastaavaa afrikkalaista romaania. Se ei lähde mistään ennaltamääritellystä asetelmasta: eurooppalainen afrikassa / kurjuuskertomus / pelastunut lapsimorsian / tai - herra paratkoon - viiltävä suhdeanalyysi nimeltään esim. "epäonnistunut avioliittoni 20 vuotta nuoremman mahtavan pygmisoturin kanssa".

60-luvun Biafra on minulle tuntematon tarina, niin poliittisesti kuin ajankuvana. Tiedän vain että Herman & The Hermitsin No milk today (loistava biisi) oli vitsien mukaan Biafran kansallislaulu. Minun aikanani lautanen kehotettiin jo syömään tyhjäksi etiopialaisten lasten takia.

Oli siis mielenkiintoista tutustua Biafran nousun ja tuhon tarinaan. Vielä mielenkiintoisempaa oli paikallisten elämä tuolloin. Kirjassa avataan sekä maalaisköyhälistön, nousukasmaisen mustan yläluokan sekä sosiaalisesti valveutuneiden akateemikkojen elämää. Eurooppalaisia tarinan keskushenkilöistä on yksi, ei kovin mairitteleva mutta heikkoudessaan ja tyhjyydessään varsin kiinnostava ja aito hahmo. Eurooppalaisten, erityisesti brittien vaikutus näkyy kuitenkin maan politiikassa ja yksilöiden valinnoissa ja arvostuksissa.  

Kirjan arki, tavat, ruuat ja puheenparret tulevat iholle. Se ei kauhistele eikä ihannoi ympäristöään, vaan kertoo afrikkalaisen viitekehyksen yläpuolelle nousevan yleisinhimillisen tarinan rakkauden kaipuusta ja elämän epäreiluudesta.

Kirjasta saa vähän aurinkoa syksyyn, vaikka puolikkaaksi jäikin.

Älä vain lue tätä!

Ja ha-haa, siinähän sinä olet heti lukemassa..!

Näin pienenä muffani kirjahyllyssä Emile Zolan Nanán. Hän kielsi minua lukemasta sitä ennen kuin olen 18. Kävin heti seuraavana päivänä kirjastossa.

Hesari kielsi minua pari päivää sitten lukemasta Fifty Shades of Grey -kirjaa. Kirjan lukemisen kieltämisessä on jotain niin kutkuttavan keskiaikaista ja pohjoiskorealaista että innostuin vallan. Riensin siis heti googlettamaan ja mitä olenkaan menettänyt! Kuulemma a) jenkkikotiäitien likaisen pienen salaisuuden, jota (niin joku älypää on analysoinut ja kaikki toistelevat kuin papukaijat) b) luetaan diskreetisti tabletilta metrossa makalla töihin.

Kertoisiko joku vielä mihin ne kotiäidit menevät töihin?

Kirja, jota pitää sivistyneesti boikotoida, paheksuvasti analysoida tai ainakin ylemmyydentuntoisesti dissata lahopäisten kotiäitien heikkotasoiseksi ja degeneroivaksi viihteeksi, kuulostaa oikein kiinnostavalta.

Otava on jo näppärästi suomentanut ensimmäisen osan, Fifty Shades - sidottu. Myös leffasta on jo traileri.

Onko tämä syksyn kirjailmiö? Minä ainakin aion lukea, diskreetisti tai ei.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Olin lukenut tästä kirjasta arvosteluja ja muodostanut hyvin antipaattisen ennakkokuvan kirjoittajasta ja hänen ajatuksistaan.

Sinänsä kirja ei hälventänyt niitä, mutta Chua kirjoittaa niin itseironisesti ja pilkkaa omaa fanaattisuuttaan ja tiukkuuttaan armotta, että kirja oli viihdyttävä lukukokemus.

Amy Chua on siis amerikankiinalainen Yalen professori, joka patistaa kahta tytärtään menestymään niin koulussa kuin klassisten instrumenttien soittajina. Painostus kohdistuu myös kaikkeen muuhun, joka pitää "perheen lippua" korkealla: isän syntymäpäiväjuhlien puheeseen, isoäidin hautajaispuheeseen (sen sijaan että lapset saisivat rauhassa surra, heidän piti tsempata viikkotolkulla suurenmoisen muistopuheen kirjoittamista) sekä yleiseen käytökseen.

Chua on taivaissa kun hänen tyttöjään kehutaan. Kotona he sitten saavat kuulla kunniansa. "Olet häpeäksi tälle perheelle, olet roskaa, adoptoin Kiinasta tytön joka suostuu harjoittelemaan tarpeeksi, poltan kaikki pehmolelusi jne." ovat argumenttejä, joilla tyttöjä taivutellaan tekemään mitä äiti kulloinkin haluaa.

Sophie soittaa pianoa kiltisti ja taipuu tottelevaisen vanhemman tyttären rooliin suosiolla. Nuorempi Lulu taistelee vastaan ja jokapäiväiset, tuntikausia kestävät soittoharjoitukset koostuvat kiljumisesta, karjumisesta, uhkailusta ja kiristyksestä. Käväisi mielessä miten ihmeessä Chuan ja hänen miehensä avioliitto on kestänyt tätä piano-/viulukeskitysleiriä.

Chuan teesi on että länsimaiset vanhemmat tsemppaavat liikaa lapsiaan, kehuvat tyhjästä eivätkä vaadi mitään. Kiinalaiset taas vaativat liikaa, mutta vastineeksi rankasta työstä lapset saavat onnistumisen kokemuksia. Tästä seuraa Chuan mukaan menestyksen kierre.

Esimerkki tällaisesta onnistumisesta: Sophie ei oppinut soittamaan kaksikätisesti erästä kappaletta. Äiti pakotti tämän harjoittelemaan myöhään yöhön, ilman edes lasillista vettä tai vessassakäyntiä. Lopulta tyttö oppi kappaleen, oli onnellinen siitä ja jäi soittelemaan vielä pitkäksi aikaa onnistumisen riemusta. Hmm.

Chua ottaa itselleen oikeuden päättää, mikä tekee hänen tyttärensä onnellisiksi ja se on tietysti maine ja kunnia soittajana. Entäs lapsuus joka vierähti velvollisuuksien parissa, stressaten soittokilpailuista ja harjoitellen usein niin että jopa perustarpeet kuten uni jäävät paitsioon? Vaikka kirjailija väittää kovasti vastaan, suorittavat tytöt hänen omia unelmiaan kuin pikkurobotit. Chua toteaakin, että Kiinassa lapsi on vanhempansa jatke.

Kirja oli joka tapauksessa hyvinkin hauska. Hauskaa oli myös lukea vinkeää nippelitietoa viulun- ja pianonsoitosta, joista itse tiedän hyvin vähän. Lisäksi kirjasta sai vinkkejä hyvästä klassisesta musiikista.