Kirjablogi Kirjapeto

Elisabeth Kostova: Historiantutkija

2011-11-27T16:01:00.003+02:00

WSOY, 2006.

Ensivaikutelma: Kirja, joka kertoo kirjoista ei voi olla huono. (Paitsi Tuulen varjo.)

Loppumaku: Mysteerit kuulostavat aina alussa kiehtovilta, mutta kun ne paljastuvat, ovat ne aina jotenkin banaaleja.

Lukutoukkia kiehtovat aina kirjat, jotka kertovat kirjoista. Vanhoista pölyisistä, nahkakantisista kirjoista, jotka valitsevat lukijansa eikä toisin päin, ja vetävät nämä lupaa kysymättä syvälle mustaan maailmaansa. Sellaisista on kyse tässäkin tarinassa. Kirjassa liikutaan vampyyrilegendojen maisemissa, Transylvaniassa, mutta myös Englannissa, Yhdysvalloissa, Istanbulissa sekä rautaesiripun takana.

Jännitysseikkailun tapahtumat rullautuvat käyntiin päähenkilöiden löytäessä antiikkisen kirjan, jonka tyhjät sivut avautuvat keskeltä jossa levittäytyy kirjan ainoa kuva: siivekäs lohikäärme. Kauhistuttava kuva tuntuu vastustamattomasti kutsuvan selvittämään lohikäärmeen arvoitusta. Samalla asiaa penkoville tapahtuu outoja tapaturmia.

Tarinaa kuljettavat eteenpäin 16-vuotias äitinsä menettänyt tyttö, jonka surumielinen diplomaatti-isä pitää tätä suojelevasti eristyksissä maailmasta. Tyttö saa käsiinsä kirjeitä, jotka johdattavat tämän selvittämään isän salassa pitämää puolta elämässään.

Juoni kulkee eteenpäin historiantutkijalle luontevasti eri aikatasoilla, vanhojen kirjeiden ja dokumenttien kautta. Kostova itse on historioitsija ja välillä kirja ajautuu hieman liiankin tarkkaan dokumentointiin ja metodologian selostukseen.

Rationaalinen lähestymistapa yhdessä vampyyritarinan kanssa joka kirja kuitenkin on, toimii hyvin. Lukija punnitsee pitkään onko kyse oikeasti yliluonnollisesta vai ainoastaan tarujen heräämisestä henkiin tutkijan mielikuvituksessa. Kirjan lopulla vaaka kallistuu kuitenkin selkeästi selittämättömän puolelle.

Kirjassa parasta ovat päähenkilöiden vanhempien mysteerit, jotka selviävät vähitellen, sekä ympäristön kuvaus värikkäissä, unohdetuissa Romanian pikkukylissä, Istanbulissa ja Espanjan vuoriston munkkiluostarissa.

John Alvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

2011-11-19T18:48:00.004+02:00

Gummerus, 2011.

Ennakkovaikutelma: Metsästä löytyneet (vaihdokas)lapset ovat kiehtoneet jo muinaistarujen kertojia.

Loppumaku: Kirja alkoi hienosti psykologisella kauhulla ja päättyi splatteriin. Ehkä ensin mainitulla lajityypillä on vaikeampaa luoda loppueskalaatiota.. vrt vaikkapa Carrie.

Nuorten tyttöjen syrjäytyminen, eristäytyminen, masennus, kosto nöyryytyksistä, narsismi. Kun teemana on tämä, missä muualla puhkeaisi kukkaan yhtä totaalinen omakuvan vinoutuminen ja todellisuuden vääristyminen kuin Idolsissa?

Kirjan päähenkilö on karismaattinen, tunteeton mutta toisten ihmisten tunteita kuin kitaran kieliä kosketteleva Theres. Theres on löytynyt vastasyntyneenä vauvana metsästä, muovipussissa matalaan hautaan kaivettuna. Hän on erikoinen lapsi, joka kasvaa äärimmäisissä olosuhteissa, narsismin ja itsekkyyden ympäröimänä. Kuten aina, jätetään avoimeksi onko Theres a) autisti b) muovipussissa aivovaurion saanut c) olosuhteiden häiriinnyttämä d) vai vain outo ja paha.

Viimeiseen vaihtoehtoon ei lukija kuitenklaan kallistu. Theres on pikemminkin kuin muukalainen toiselta planeetalta joka tarkkailee ihmisiä ymmärtämättä heitä. Hän ei tee mitään ilkeyttään, vaan yrittää oikeasti ymmärtää ihmisten motiiveja ja toimintatapoja. Theresin pään sisälle emme kuitenkaan pääse.

Toinen päähenkilö, Theresin vastapari, Teresa, taas tulee tavallisesta, mukavasta alemman keskiluokan ydinperheestä. Miksi hän sitten liukuu mustaan maailmaansa, ilman mitään erityistä syytä. Entä sadat ja tuhannet muut samanikäiset tytöt?

Lindqvistin ensimmäisessä kirjassa Ystävät hämärän jälkeen oli kaunista lähiöangstia ja yliluonnollisen sekoittumista ankean mondaaniin. Kirja käsitteli vampyyriteemaa raikkaan poikkeavasti (myös leffa on loistava) ja splatterosiot olivat pienessä roolissa. Oikeastaan kirja peilasi lasten yksinäisyyttä, juurettomuutta, vanhempien poissaoloa ja koulukiusausta. Toista kirjaa, joka kertoo kuolleiden sukulaisten palaamisesta zombeina en ole lukenut. Kultatukka, tähtönen käsittelee taas kipeää teemaa teini-ikäisten fyysisestä ja henkisestä yksinäisyydestä, mutta tällä kertaa myös veri roiskuu.

Läträäminen ei ole oikein mieleeni, varsinkin kuin tarina on muuten niin hienosti rakennettu ja kauhu ja makaaberi pääsee paremmin oikeuksiinsa hyvin stephenkingmäisessä Theresin perhekuvioiden maalailussa. Theresin ottoisän toilailut ovat tavattoman karmean ja arkisen yhdistelmiä ja saavat lukijan naureskelemaan itsekseen.

Kirjan sorrettujen kerhosta tuli hiukan mieleen Kaurasen Pelon maantiede ja Henning Mankellin maahanmuuttajatyttöjä käsittelevät kirjat. Saavatko tytöt lukijan sympatiat puolelleen vain siksi että he ovat pelokkaita ja onnettomia? Vai ovatko he yhtä pahoja kuin kuka muu tahansa? Vai manipuloituja ilman omaa tahtoa? Vai odottivatko he vain tekosyytä riistäytyä irti arkielämänsä konventioista ja antaa takaisin.

Iskuporalla.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

2011-10-15T11:16:00.005+03:00

Bazar, 2011.

Tässä oli kaikki ainekset yhdeksi vuoden lempikirjoista. Morton on kertonut haastattelussa imeneensä vaikutteita Viisikoista, Ian McEwanin Sovituksesta, Brontën sisarusten kirjoista sekä Ishiguro Kazuon Pitkän päivän illasta.

Kirjailijan huomautuksissa hän listaa itseään kiehtoviksi aiheiksi goottilaisesta kirjallisuudesta tuttuja teemoja, kuten menneisyys, joka palaa riivaamaan nykyisyyttä; sukusalaisuuksien painolasti; torjutun nouseminen pintaan; riivattu talo; naisen eristäminen ja siihen liittyvä klaustrofobia; rinnakkaisidentiteetti; salaperäinen ja näkymätön.

Aivan mahtavat lähtökohdat!

Käsittely sitten jää vähän heikommalle. Diagnoosini onkin että Morton on armoitettu lukija, joka on halunnut kirjoittaa juuri sellaisen kirjan jollaista hän rakastaisi lukea. Älkäämme me kirjabloggarit siis ikinä ryhtykö kirjailijoiksi!

(Oikeasti olen vain kateellinen - kuten moni lukutoukka, olen toki myös wannabe-kirjailija. Sitäpaitsi Morton on tasan ikäiseni ja kansainvälisesti menestynyt esikoiskirjailija. Älkää siis uskoko sanaakaan tästä arvostelusta.)

Parhainta kirjassa oli vanhuuden kuvaus. Lukija pääsi hauraan isöäidin nahkojen sisään prosessoimaan menneisyyttä, arvioimaan mitä salaisuuksia paljastaa, tulemaan oman ruumiinsa pettämäksi ja kuolemaa odottamaan. Hurjaa eläytymistä nuorelta kirjailijalta!

No sitten itse juoneen. Kirjaa kannattelee lopussa paljastuva salaisuus, joka on aina tylsää, koska se saa harppomaan kirjan läpi jotta saa tietää mitä tapahtuu. Lisäksi se on usein kikka jolla kannatellaan muuten heikohkoa tarinan rakentelua. (Ähäkutti Morton!)

Jos sallitte muutaman spoilerin, niin täsmennän mitkä kohdat eivät kolahtaneet, olenhan lajityypin vannoutunut ystävä.

Grace, vanha nainen josta mainitsin, oli nuoruudessaan Rivertonin kartanossa palvelijana. Kartanon etuoikeutetut lapset olivat hänen ikäisiään. Ristiriidasta ei saada kuitenkaan paljoa irti. Jos vertaan Mortoninkin esikuvan teokseen, oli Jane Eyren kohtalo niin paljon riipaisevampi! Muistatteko kuinka talon poika laittoi hänet seisomaan maalitaulukseen ja harjoitteli tarkkuuheittoa kirjaston painavilla teoksilla? Entäs sitten pikku prinsessa joka joutuu palvelijaksi ja kylmään ullakkokopperoon nukkumaan?

Todellisuudessa Grace on tietenkin talon isännän avioton tytär. Lukija odottaa heidän konfrontaatiotaan, mutta sitä ei tapahdu. Perinteiset vaihtoehdothan olisivat a) isä tykkääkin aviottomasta tyttärestään enemmän kuin legitiimeistä tai b) tytär yrittää olla hänelle mieliksi mutta isä ei halua tietää tästä mitään.

Noh, sitten kirjassa on Hannah-tyttären onneton avioliitto ja itsetyytyväisen miehen käärmemäinen sisar. Hänkin olisi voinut olla vielä ripauksen käärmemäisempi. Lisäksi Hannahin kaikkiin vaatimuksiin alistuminen ei tunnu loogiselta, sillä hän oli lapsena päinvastoin rohkea, uhmakas ja sääntöjä vastaan. Myös Grace on epäloogisen ja selittämättömän vailla omaa persoonaa.

Lukijan sympatioilla ja eläytymisellä ei pelata ja hahmot jäävät karikatyyrimäisiksi. Myös miespuoliset sankarit ovat niin yksiulotteisia että lukija ei todellakaan ymmärrä, miksi sankarittaret heihin rakastuvat. Miesten luonne myös muuttuu yhtäkkiä, milloin syynä raha, milloin sotatrauma (ja siitä kyllä jankutetaan, jotta lukija varmasti hiffaisi tarinan lopun).

Kaiken kaikkiaan. Ennakkokuva oli loistava, loppufiilis vähän nahkea.

Charlaine Harris: Dead reckoning

2011-09-17T10:03:00.003+03:00

Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan, johon True Blood perustuu, uusin putkahti postiluukustani AdLibriksen paketissa viikko sitten.

Kirja toimi yhä vaikka oli jo 12. osa. (Ja kyllä, olen lukenut ne kaikki...) Se oli suorastaan paluuta sarjan alkuosan tunnelmaan. Sookie käy tarjoilijan töissään, järjestää baby shower -kutsuja, leikkaa hiuksensa ja tyhjentää sukutalonsa ullakkoa.

Sarjan hauskinta antia onkin juuri Sookien naapurintyttömäinen etelävaltioiden arkielämä Bon Tempin kaupungissa ja sen kontrasti yliluonnollisen kanssa. Sookien sisäinen ääni on toinen kerrontaa kannatteleva ja varsin humoristinen elementti. Ajatuksenluku taas on saanut sarjan edetessä vähemmän roolia, vaikka se oli alussa koko jutun clue ja hauskuus.

Arjen toimia hankaloittavat Sookien rapistuneessa metsän keskellä sijaitsevassa talossa majailevat sukulaiset, jotka sattuvat olemaan keijuja. Ovatko he todella tykästyneet nuoreen vastalöydettyyn sukulaiseensa vai onko heillä taka-ajatuksia (kuten keijuilla usein)?

Sookien elämän miehet Bill ja Eric ovat tietenkin geimeissä mukana, mutta lukijan sympatiat tuntuvat liukuvat uudestaan Billin puolelle. Vampyyrien sydämen asioihin sotkeutuu aina politiikka, ja se taas on monimutkaista ja usein myös veristä...

Southern vampire -sarjan uusin on aina ehdoton välipala kirjallisuushistorian klassikoiden (joita luonnollisesti muutoin luen) lomassa! ;-)

Ian McEwan: Sovitus

2011-09-11T09:34:00.004+03:00

Heräsin viime vuonna siihen että olen täysin missannut Ian McEwan -nimisen kirjailijan, joka on monien jopa palavasti rakastama. Sattumoisin joku ehkä vähän vähemmän palavatunteinen oli nakannut McEwanin Sovituksen Iivisniemen perhekerhon kierrätyskoriin. Tartuin siihen ahneesti ja se matkusti lastenvaunujen ostoskopassa mukaani leikkipuistoon, jossa uppouduin sen viileään maailmaan hiekkalaatikon reunalla lasten tapellessa leikkinosturissa.

Sovitus jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on loistava kuvatessaan lapsen maagista maailmaa ja sen törmäystä aikuisten peleihin. Kerronta on viipyilevää, tarkkaa, juuri niin kuin pienen ihmisen huomiokyky loputtoman pitkänä lapsuuden kesänä (jolloin ei ollut telkkaria). Lisäksi pidän "lapset isossa jännittävässä kartanossa" -tyyppisistä asetelmista.

Kerronta enteilee kuitenkin jo katastrofia ja sen seurauksia. Onnettoman väärinkäsityksen ja lapsen sotkeentumisen aikuisten maailmaan mahdotonta sovitusta puidaan kahdessa muussa osassa, jotka eivät olleet niin antoisia.

Lopun tekniset kikkailut, joilla päähenkilö käännetään kirjoittajaksi, etäännytetään lukija tekstistä ja jätetään epävarmuuteen siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut, ovat ärsyttäviä ja vetävät maton lukijan jalkojen alta. Kuten McEwan itse toteaa, on lukijoita jotka haluavat vain kuulla hyvän tarinan.

Minäkin lukeudun tähän primitiiviseen joukkoon.

Tiedän ettei romaanin kertomusta ole tapahtunut todellisuudessa mutta ei kirjailijan itse tarvitsisi rikkoa illuusiota loppumetreillä. McEwan jopa ymppää kertomukseen kustannustoimittajan arvostelun päähenkilön käsikirjoituksesta, joka on identtinen kirjan kanssa... Pidin, mutta avoin loppu sai minut turhautumisen valtaan! Onko tämä leipääntyneen vai neuroottisen kirjailijan kikkailua?

McEwan fanit, millaisia muut kirjat ovat?

Silvia Avallone: Acciaio

2011-08-05T12:40:00.006+03:00

Yritän aina Italiassa lomaillessa lukea uusimman Premio Strega -voittajan. Avallonen Acciaio (Teräs) on viime vuoden palkittu teos. En tarttunut siihen vuosi sitten, koska juonen elementit kuulostivat niin kalutuilta: teini-ikäiset ystävättäret, toinen huomaa pitävänsä tytöistä, isäkin hakkaa häntä, teiniangstia on ilmassa ja ulkonäköpaineita toki.

Nyt kirja tipahti käsiini anopin kirjahyllystä ja teemoja olikin käsitelty aika raikkaasti. Raikkainta kirjassa oli kuitenkin italialaisen alaluokan kuvaus. Kirjallisilta ansioiltaan teos ei ollut mitenkään ylivertainen, joten otaksun että tämä oli myös syy palkinnon voittamiseen. Italialainen nyky-yhteiskunta keskittyy kimaltelevan yläluokan ja television VIP-henkilöiden esittämiseen eikä yhteiskunnan huono-osaisten oloista haluta sen suuremmin tietääkään.

Terästeollisuudessa työskentelevät isät sulkeutuvat kerrostaloasuntoonsa työvuoron jälkeen, tuijottamaan TV:n veline, vähäpukeisia juontajatyttöjä. Äidit kuuraavat lattioita ja keittävät pastaa kotona. Lapset käyvät koulua mitenkuten ja pojat tutustuvat rikollisuuden ja huumeidenkäytön raflaavaan maailmaan vaihtoehtona terästeollisuuden palveluksessa raatamiselle. Tytöt jaotellaan hyvännäköisiin ja luusereihin.

Via Stalingrad -kadun kerrostaloparakit tarjoavat työn raskaan raatajille merinäköalan. Horisontissa siintää Elba, saksalaisten turistien, julkkisten ja rikkaiden kimalteleva, saavuttamaton paratiisi. Elba nousee symboimaan oikeaa, mahdollisuuksia täynnä olevaa vapaata elämää, josta kirjan henkilöt jäävät paitsi. Symboliikka on hieman liiankin alleviivattua ja toistuvaa.

Kirja on käännetty ainakin saksaksi. En usko että tarina sinällään on niin painava, että kirja kannattaisi kääntää suomeksi kuten toinen Premio Strega -voittaja, Alkulukujen yksinäisyys (vaikka pidinkin Acciaiosta enemmän). Lähinnä kirja oli carino, ihan herttainen. Mutta toisaalta, näin täällä kirjakaupassa käännettynä Strindbergin tähden, joten ilmeisesti mikä tahansa voi ylittää kustantamojen kiinnostuskynnyksen ja avata ovet kuluttajien kirjahyllyihin tai ainakin rantakasseihin. Luepa innostunut arvosteluni tästä Jan Wallentinin esikoisesta. ;-)

Torey Hayden: Sähkökissa

2011-07-26T16:39:00.006+03:00

Häiriintyneet lapset (eivät toki omani) ja lentomatkustaminen kuuluvat jotenkin yhteen. Ehkä siitä syystä mukaani tarttuu aina Helsinki-Vantaalta Torey Haydenin uusin (mm. tämä). Muovailuvahalla läträämisen terapeuttisista vaikutuksista lukeminen limittyy mukavasti lentoruuasta nauttimiseen.

Sähkökissa ei ole tositapahtumiin perustuva. Hayden on noussut bestseller-kirjailijaksi kertomalla löyhästi naamioiduista tosielämän potilaskertomuksista. Tyypillisesti kyseessä on ollut vaikeasti häiriintynyt lapsi, jonka Hayden ottaa siipiensä suojaan ja jonka taustan kaikki kamaluus vähitellen paljastuu, samalla kun lapsi ehkä pelastuu elämälle ja tulevaisuudelle ensimmäisen hänestä välittävän aikuisen turvin.

Sähkökissa on fiktiivinen romaani joka pyörii aihepiirinsä puitteissa samassa terapiakentässä. Lisäksi Hayden on ympännyt teemaksi todellisuuden olemuksen ja sen eron mielikuvitukseen: jos kuvitteellinen tarina vaikuttaa ihmisten todelliseen elämään, eikö sekin siis ole todellisuutta?

Haydenin tuotannon uusimpien kirjojen kohdalla olen jo pohdiskellut, lieköhän tarinat enää todellisuuteen pohjautuvia vai kuvitteellisia, vaikka niitä tositarinoina onkin markkinoitu. Päädyin siis pohtimaan, oliko edellä mainittu tematiikka Haydenin vastaus näihin epäilyihin (joita varmasti ovat esittäneet muutkin kuin minä)? Jos kuvitteellinen tarina siis vaikuttaa todellisiin ihmisiin, esimerkiksi saaden nämä kohtelemaan lapsia hyvin tai puuttumaan lasten kaltoinkohteluun, eikö tarina siis olekin jollain tasolla todellisuutta (vaikka olisikin keksitty)?

Sähkökissa on ihan kelvollinen yritelmä romaaniksi jos on lukenut Haydenin aikasempia ja tietää mitä odottaa. Häiriintyneen lapsen tarina ei ole niin kamala kuin tositarinakirjoissa, mikä on ihan kiva, ja mukaan on ympätty rinnakkaiskertomus joka liikkuu fantasian maailmassa. Kyllä Haydenilla on tarinankertomisen taito, enkä usko että asialla on ollut kustannustoimittaja koska logiikka ja lankojen yhteensitominen jää paikoin hieman hataraksi.

Kirja oli oivallinen matkalukemiseksi. Seuraavaksi on aika siirtyä mukaan lomalle raahaamani Sodan ja rauhan ykkösosan pariin taannoisen TV-dramatisoinnin innostamana....

David Nicholls: Sinä päivänä

2011-07-07T21:08:00.004+03:00

Otava 2011.

Näin käy joskus. Joku muu sanoo kirjasta jo kaiken. Nyt se oli Juhani Karila HS:n arvostelussa.

Samaa mieltä olemisen lisäksi voin ainakin julistaa kirjan Heinäkuun Viralliseksi Kesäkirjaksi! Tämä on takuukamaa rannalle ja riippumattoon oikeastaan kolmesta syystä.

Ironinen ja nokkela dialogi jaksaa naurattaa (Nicholls käsikirjoittanut mm. Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa). Tarinassa on hauskuuden vastapainona tummia sävyjä - eikä vain messevää draamaa vaan perusharmaata elämän luisumista ohi. Sen lisäksi tarinaan todella voi eläytyä, jos on joskus ollut angstissa ryveskelyä tyylikkäänä pitävä nuori opiskelijaneitokainen tai vastaavasti nuori kundi jonka ammatinvalinta perustuu siihen, mikä on tyylikkäintä ilmoittaa ammatikseen baarissa tapaamalleen tytölle (kirjanpitäjä? valokuvaaja?).

Tarinan kaksikko Emma (se tiedostava opiskelijatyttö alemmasta sosiaaliluokasta) ja Dexter (komea, etuoikeutettu poika, jonka katse tähyää Emman olan yli parempia maisemia, parempaa tulevaisuutta, parempia seuralaisia...) tapaavat viimeisenä päivänä yliopistolla. Satunnaisen kohtaamisen oli tarkoitus jäädä sellaiseksi, mutta Em ja Dex takertuvat toisiinsa jollain näkymättömällä kuminauhalla, joka vetää heitä välillä lähemmäs ja välillä kauemmas toisistaan. Side kestää Dexterin ekstaasinhuuruiset TV-juontajavuodet, Emman torjuvan itseironian ja hautautumisen pikaruokapaikan tarjoilijaksi, seurustelut paremman puutteessa tai näyttämisen halusta, perheenperustamiset ja -hajoamiset.

Ja tulevaisuus, joka näytti niin kaukaiselta, tulee loppujen lopuksi pikemmin kuin odottikaan. Aikaa ei olisi syytä tuhlata... Sujauta tämä olkikassiisi nenäliinapaketin kera. Sniff.

Kummitusjuttuja - huu!

2011-06-19T16:07:00.004+03:00

Vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta tyylillä. Niitä en olekaan lukenut sitten Cantervillen kummituksen. Tätä genreä ei sovi suinkaan väheksyä, kuten eivät todella tee seuraavien tarinoiden kertojat. (Suositellaan nautittaviksi peiton alla, taskulampun valossa.)

Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammen keltainen kirjasto, 2011)

Tämä on kirjoista tyylikkäämpi. Waters punoo hienovaraisen, väreilevän pysähtyneisyyden tilan vanhaan, rahan puutteessa rapistuvaan sukukartanoon. Kirjan alkupuolen lähes tapahtumaton juoni luo näennäisesti stabiilin kuvaelman jossa ei käytetä perinteisiä kauhuelementtejä, jollaisia kartanoon sijoittuva kummitustarina voisi pursuta. Kirjan alkupuolikas on peräti ihastuttavaa luonnon ja hapertuvan kartanon ja sen korrektien ja luokkatietoisten asukkaiden kuvausta sekä ajankuvaa sodanjälkeisistä luokkarajoista Englannissa.

Lapsenpiian poika ihastui jo pienenä kartanoon saatuaan salaa kurkistaa sisälle sen yltäkylläisyyteen ja vanhaan patinaan. Aikuistuttuaan on hän opiskellut lääkäriksi ja ui sattumasta johtuen sisälle kartanon elinpiiriin, vakiintuen vähitellen sen elämään. Kartanon isätöntä perhettä painavat rahapula ja eristäytyneisyys. Lisäksi asukkaiden mielenterveys alkaa henkilääkärin mielestä järkkyä - vai onko asialla muinoin kuollut pikkutyttö?

Kartanon hiljaiseen maailmaan imeytyy niin syvälle että kauhun puolelle menevät vaikkakin yhä eleganteissa rajoissa pysyvät tapahtumat vaikuttavat lukijaan sitäkin voimakkaammin. Lisäksi kirjassa saa miettiä kuka on syyllinen ja onko syyllinen yliluonnollinen vai ei. Tätä lukee nauttien, lumoutuneena.

Myönnän lisäksi suosiolla että en uskaltanut ruveta yksin nukkumaan ja kun nukahdin, näin unta sänkyni yllä leijuvasta pikkutytöstä. Huu-huu! Ja kun kerroin tarinan äärimmäisen rationaaliselle äidilleni, kehtasi hän heittää bensaa liekkeihin arvelemalla että talossamme on ehkä joskus kuollut joku lapsi ja enkö todella huomannut kysyä, mitä tämä minusta tahtoi (!). Arvatkaa nukuinko seuraavana yönä. Tämä siis anekdoottina ja todisteena siitä että pinnan alla väreilevä on kirjallisuudessa toimivampaa kuin täysi mäiske ja pauke.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina (Gummerus, pokkarina 2011)

Niffeneggerin aikaisempi Aikamatkustajan vaimo aiheutti kuulemma joillekin painajaisia. Tässäkin kirjassa on paikoin samanlainen lievästi etova sivumaku. En osaa selittää mistä se johtuu, näennäisestihän kirjat sisältävät paljon nokkelaa dialogia ja juonellista kuvausta.

Ehkä kummassakin on kyse kamalista metafyysisistä olosuhteista, joihin Niffenegger päähenkilönsä heittää: aikamatkustajan hän rysäyttää alastomana milloin lumihankeen kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen, milloin menneisyyteen metsästyskiväärin eteen. Hänen varjonsa tarinassa kummitukseksi muuttuneen naisen hän taas jättää täydelliseen loukkuun yhteen asuntoon ja aineettomaan kehoonsa ilman kykyä ilmaista itseään tai vaikuttaa ympäristöönsä, hieman kuin neliraajahalvaantuneen.

Tarina sinänsä on kelvollinen ja kummituksen elämän ongelmat hyvin kehitettyjä. Lisäksi olen pitänyt kaksostarinoista sen jälkeen kun luin kymmenvuotiaanan mahtavan Lise ja Lotte -kirjan. Ehkä juoni tämän osalta oli kuitenkin hieman epäuskottava. Joka tapauksessa asetelma oli herkullinen: kaksostytöt jotka eivät pysty riistäytymään irti toisistaan ja heidän äitinsä salattu kaksoissisko joka jättää heille omaisuutensa kuollessaan. Mitä siskosten välillä oli tapahtunut? Ja miksi tädin asuntoon muuttaneista tytöistä tuntuu että heitä tarkkaillaan?

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

2011-05-18T16:57:00.004+03:00

Tammi, 2011.

Jo kirjan kannen mahtava grafiikka lupailee herkkua. Ja toisista kirjoista vaan tietää ensimmäiseltä sivulta että tavara on aitoa. Tämä sitä on!

Ishiguron teksti on vaivatonta ja näennäisen selkeää. Sanat loksahtavat paikoilleen nautinnollisesti ja järjestyksessä kuin hyvin muotoillussa palapelissä. Paljon tapahtuu pinnan alla ja se jätetään lukijan mietittäväksi osoittelematta ja alleviivaamatta. Tällaisesta minä pidän!

Ishiguro saa lukijan kiinnostumaan keski-ikäisten, rumien (kauneusleikkauksen avulla uran nousukiitoa yrittävien) saksofonistien, turisteille soittavien katumuusikoiden ja epäonnistuneiden kitaranrimputtelijoiden elämästä.

Teemana novelleissa kulkee musiikki ja luopuminen. Novelleissa riittää myös huumoria, joka on paikoin hyvinkin komediamaista ja rempseää. Niminovelli ja kirjan kansi tuovatkin mieleen päällisin puolin jonkun herttaisenhauskan Audrey Hepburn -leffan.

Täysin epämusikaalisena annoin kertoa itselleni, että novellit ovat kuin sinfonian osat, jotka toistavat samaa teemaa varioiden. Mestarillista! Ollakseen syvämietteinen, ei tarvitse laisinkaan välttämättä olla pitkäveteinen tai monisanainen (tämä pitäisi kertoa tietyille kirjailijoille).

Tarvitsee vain olla Kazuo Ishiguro.

Kaiken kaikkiaan: korkeakirjallisuutta, joka sujahtaa ongelmitta myös rantakassiin tai bussimatkalle.

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

2011-04-20T10:39:00.003+03:00

Bazar, 2010.

On ongelmia tuottavaa lukea jokin äärimmäisen hyvä kirja (Nabukovin anarkistisen runollinen Lolita) ja sen jälkeen joku varsin hyvä (Muisto tyttärestäni) jossa hieman yritellään tunnelmallista kieltä mutta joka kuitenkin on ajanvietekirja, ei klassikko.

Muisto tyttärestäni kertoo tarinan sulkeutuneesta isästä, joka on köyhän lapsuutensa ja sydänsairaan siskonsa kuoleman lukkiuttama. Lääkäriksi opiskellut ja yhteiskunnassa arvostettuun asemaan päätynyt mies joutuu uudestaan traumansa eteen, kun hän sattuman oikusta joutuu avustamaan vaimonsa synnytyksessä ja toisella syntyvistä kaksosista on Downin syndrooma.

Kirjassa kuvaillaan mielenkiintoisesti 60-lukulaista sairaalasynnytystä, jossa synnyttäjä on oikeaoppisesti jalat telineissä ja hänet tainnutetaan eetterillä aina supistusten ollessa kovia ja lapsen syntyessä. Kääk!

Tuore isä muistaa vain syndroomaan liittyvän sydänongelmien ja varhaisen kuoleman riskin ja vaimonsa ollessa tajuttomana pyytää hoitajaa viemään lapsen pois. Vaimolleen hän kertoo tämän kuolleen.

Suusta karannutta valhetta ei voi enää korjata, kun vaimo järjestää lapselle muistotilaisuuden ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä mahdottomammaksi se tulee.

Surumielisen viipyilevästi kirjoitettu kirja kertoo hajoavan perheen tarinaa, jossa sen jäsenet etääntyvät toisistaan ja valuvat syvemmälle ongelmiinsa, salaisuuden määrittäessä perheen ilmapiirin. Mies pitää sen sisällään ja äiti ja poika aistivat heidän välilleen kasvaneen muurin, mutteivät tiedä mistä on kyse.

Hyväosaisen perheen itse aiheutetut ongelmat saavat lukijan lähinnä toivomaan että he ottaisivat itseään niskasta kiinni. Lähinnä odotin loppuratkaisua (tapaavatko he kadonneen tyttären uudestaan? joutuuko isä konfrontoimaan perheensä tekonsa tähden?), jota viivytellään fiilistelemällä melankolisilla tunnelmilla ja maalauksellisella lumisateella tms. Välillä runosuoni on ehtynyt, ja mm. kaikkien pikkulasten kädet ovat kuin meritähtiä. No ovathan ne tietysti, mutta selkis jo ekasta kerrasta.

Miellyttävä kirja kuitenkin kaiken kaikkiaan ja kuvaa ilmeisen onnistuneesti ja holhoamatta siskoa jolla Down.

Tositarinat TOP 5

2011-03-26T08:00:00.000+02:00

Viikonlopun tositarinaputkesta inspiroituneena julkaisen karmeimmat true story -kirjat ikinä.. Listaa saa jatkaa!

1) J.T. Leroy: Petollinen on ihmissydän (onneksi paljastui feikiksi!)

2) Dave Peltzer: Pimeän poika (nieleskelin oksennusta kun luin tätä)

3) Deborah Spungen: Nancy
Klassikko! Luin tämän lapsena ja muistan vieläkin miten sain kylmiä kauhunväreitä lapsuusiän skitsofreniasta kärsivän Nancyn kuvitellessa että hyökkäävät hait ympäröivät häntä. Toisessa kohtauksessa hän leikkeli vaatteita saksilla äitinsä kauhuksi. Nyt kohtauksen kauheus ei enää oikein aukene - kuulostaa normaalilta kotiäidin maanantaipäivältäni.

4) Sybil
Lukion äidinkielenopettajani lainasi minulle -tämän vähintäänkin kyseenalaisen kirjan - en muista kirjailijaa. Päähenkilö ihmettelee miksi hänellä on yhtäkkiä aivan erityylisiä vaatteita kuin hän itse ostaisi. Käy ilmi että Sybilille on kehittynyt useita sivupersoonia mielenvikaisen äitinsä mm. roikotettua häntä ylösalaisin lampusta ynnä muuta vatsaa kääntävää.

5) Christiane F: Huumeasema Zoo
Myös tämä on klassikko. Ohessa voi lukea Alice Millerin (Alussa oli kasvatus) kuvauksen päähenkilön lapsuudesta ja miksi hän päätyi narkomaaniksi.

Tässä muutama tositarina lisää.

Viikonlopun true storyt

2011-03-23T08:00:00.000+02:00

Haksahdin viime viikonloppuna tosielämän kauhutarinat -kirjallisuuden hetteisille poluille. Luin Vaiennettu Anna (Elbie Lötter) ja Treblinkan viimeinen juutalainen (Chil Rajchman) -kirjat.

Vaiennettu Anna kertoo isäpuolensa hyväksikäytön uhriksi joutuvasta tytöstä. Kirja pohjautuu salanimellä kirjoittavan kirjailijan omaan elämään ja siitä on otettu alkuperämaa Etelä-Afrikassa 11 uusintapainosta. Kirja on dramatisoitu kömpelösti ja henkilöt tyypiteltyjä kuten teiniromaanissa. Tarina kuitenkin on hirveä ja kamalinta siinä on että päähenkilön oma äiti ei uskonut häntä, kun hän vihdoin uskaltaa kertoa mitä kotona öisin tapahtuu.

Tarina ansaitsee tulla kerrotuksi siksi, että lapsia kuunneltaisiin herkemmällä korvalla ja asioihin puututtaisiin. Lopussa on tietopaketti seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Treblinkan viimeinen juutalainen / Rajchman-raportti on harvinainen todistajankertomus Treblinkan tuhoamisleiristä. Kirjoittaja pääsi pakenemaan leirin 2. osasta vankikapinan yhteydessä ja säilyi hengissä sodan loppuun. Hän kirjoitti muistiinpanonsa jo sodan aikana mutta antoi luvan julkaista sen vasta post-mortem, ilmeisesti tuntien syyllisyyttä henkiinjäämisestään ja osuudestaan ruumiiden lajittelussa ja hävityksessä.

Kuten monella muullakin, myös minulla oli viides- tai kuudenluokkalaisena vaihe, jolloin kuulin holokaustista ja pystymättä sitä käsittämään luin kaiken mitä Vuosaaren kirjastolla oli aiheesta tarjota. Rajchmanin kirja on erilainen siinä, että se on tiivistetty, tunteeton ja raivostunut raportti leiriltä, josta selvisi vain muutama edes kertomaan sen olemassaolosta.

Jan Wallentin: Strindbergin tähti

2011-03-20T12:32:00.004+02:00

Trillerit on mahdollisesti ainoa kirjakategoria joka ei ole minulle tarkoitettu...

Luin tämän silti.

Joten ei ole ehkä ihme että löysin siitä enemmän huvittavia kuin "henkeäsalpaavan jännittäviä" aineksia.

Alku lupaa peräti hyvää. Hylätyissä kaivoskuiluissa sukeltaminen on jännittävää ja siihen liittyy tarkkoja teknisiä yksityiskohtia, kuten kunnon trillerissä kuuluu ollakin.

Naisia ahdisteleva erakkomainen sukeltaja on mainio karsea hahmo.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehkä jiddišinkieliset lainaukset. Ihmettelin hetken mitä ihmeen kieltä nämä saksan, hollannin ja ruotsin sekoitukselta kuulostavat sitaatit ovat - merkityksen pystyi nimittäin ymmärtämään edellisten kielten perusteella.

Kun päähenkilö Don Titelmanin juutalaiset juuret paljastuvat, hoksasin että kieli oli jiddišiä. Piti oikein tarkistaa netistä, että jiddiš tosiaan on eri asia kuin heprea ja sen synty oli keskiaikaisissa saksalaisissa murteissa, mistä syystä se on osin ymmärrettävää. Katsokaa vaikka: Ich vintš dir glik = toivotan sinulle onnea. Mahtavaa! (Olen kielifriikki.)

Noh, seikkailu on siis eräänlainen pohjoismainen Da Vinci -koodi. Toivoin, että pohjoismaisesta mytologiasta olisi saatu enemmän irti mutta se jäi lähinnä alun viitteiksi. Kirjassa seikkaillaan niin Ranskassa, Hollanissa kuin Venäjällä (muistaakseni).

Haluaisin myös tietää miksi kaikissa trillereissä tulee olla 1) meille tuntematton metalli 2) nuori nainen ja vanhempi mies, jotka huomaavat yhtäkkiä seikkailevansa yhdessä platonisesti 3) salaiset järjestöt, pahat tiedemiehet, natsien höpömytologia jne. ovat jo niin kuluneita mm. Indiana Jonesin käsiteltyä ne perinpohjaisesti, ettei niitä kannata edes mainita.

Mutta yksi asia, jonka haluaisin erityisesti nostaa esiin on napajäätikölle pudonnut meteoriitti tai muu hurjan kamala salaisuus. Tätä ovat käyttäneet niin Dan Brown (Meteoriitti) kuin Peter Höeg (Lumen taju - muutoin varsin mainio kirja).

Kohta alan uskoa että siellä on oikeasti jotain.

Myös Strindbergin tähti johtaa meidät hurjaa jäätunnelia (pinnassa pysyy kiinni kuin kärpäspaperissa samalla kun vauhti on huima - myös rullatuolissa istuva pääpahis, vau!) alas napajäätikön sydämeen. Siinä vaiheessa trilleri todella tyssähtää kun päähenkilöt nostaa takaisin tuhoutuvan luolan tieteet ja ihmeet yhdistävistä kauhuista pelastava enkeli (kirjaimellisesti).

Ei muita kommentteja.

Vladimir Nabokov: Lolita

2011-03-15T12:23:00.005+02:00

Tervetuloa pedon päähän.

Peto on säälittävä, sarkastinen, häikäilemätön, heikko. Hän kertoo tarinansa salanimellä Humbert Humbert, ja tarinan keskiössä on tietysti 12-vuotias lapsi Lolita, kuten leffan nähneenä tiedämme.

Lolita on yleistynyt laajemmaksi käsitteeksi vetovoimaansa kokeilevista varhaisteineistä ja myös elokuvassa Lolita esitetään lähes osasyyllisenä (muistini mukaan). Kirjasta saa toisen käsityksen. Kertoja on aina vaaninut pikkutyttöjä, ja vain odottanut sopivaa uhria joksi Lolita, Dolores Haze, valikoituu.

Juoni pähkinänkuoressa: Humbert on kirjallisuudentutkija joka vuokraa huoneiston yksinhuoltaja Charlotte Hazelta huomatessaan tämän tyttären. Humbert menee naimisiin äidin kanssa saadakseen olla tyttöä lähellä ja suunnittelee tämän murhaamista, päästäkseen isäpuolena yksin hallitsemaan tyttöä. Charlotte kuolee kuitenkin sopivasti ja Humbert lähtee Lolitan kanssa harharetkille Yhdysvaltoja ristiin rastiin, motellista toiseen. Juosten karkuun paljastumista ja sitä hetkeä kun Lolitan kasvaa tytöstä naiseksi, menettäen mielenkiintonsa.

Kirjan ero elokuvaan on myös kertoja, johon lukija ei voi luottaa. Näemme Lolitan hänen silmiensä läpi, demonisena nymfettinä, ja vain viitteet ja kirjan loppu saavat lukijan ymmärtämään, että Lolita oli vain lapsi, onneton ja yksinäinen tyttö joka rikottiin iäksi.

Kirja on suorapuheisempi kuin elokuva, jossa Lolitan ja isäpuolen suhdetta ei voinut näyttää kuin viitteellisenä. Aihe on häkellyttävä ja samoin se, miten kirjailija on asettunut pedofiilin asemaan tarkkailemaan ja kuvailemaan pikkutyttöjä ja vääntynyttä mieltään.

Koko kirja itse asiassa on häkellyttävä tyylinsä vuoksi. Nabokov kirjoittaa hypnoottisesti, hurjasti, ironisesti. Yhä hurjemmin kun Humbertin mielenterveys alkaa horjua. Teksti vetää lukijan mukaan kiihkeään pyörteeseen, johon Humbert suistuu seuratessaan pakkomiellettään. Lopun murhakohtaus on yksi kauheimmista ja koomisimmista, joita olen lukenut.

Vaikka tarina siis periaatteessa on kamala, on se kirjoitettu todella mahtavasti; lupaan että lukemisesta nauttii niin että hykertelee ääneen. Kirja kannattaa siis ehdottomasti hankkia hyllynsä, eikä vähiten ihastuttavan kannen takia.

Gooooorgeous!

2011-03-01T11:43:00.003+02:00

Olen upea! ja löysin taas seurattavakseni uuden kirjablogin, nimittäin Sonjan lukuhetket josta tunnustuksen sainkin. Vastaan siis tunnustuksen edellyttämin kysymyksiin:

Milloin aloitin blogisi?
Syksyllä 2009. Nyt julkaistuja tekstejä on sata ja risat. Olen välillä pitänyt hieman taukoa, jos töissä on ollut kiire, olen ollut lomalla, kärsinyt raskauspahoinvoinnista tai ollut synnyttämässä (mutta myös synnärillä luin toki: suosittelen tilanteeseen jotain kevyehköä, esim. Minishoppaajaa).

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Esittelen lukemiani kirjoja, en kirjoita kaikista lukemistani vaan lähinnä niistä joista pidin, tai jotka pysäyttivät jotenkin muutoin (esim. olivat surkeita tai ällöttäviä). Saatan myös kommentoida pakonomaisesti lukevan arkipäivän haasteita. Lomailen paljon Italiassa ja sieltä käsin olen blogannut hieman italiankielisestä kirjallisuudesta ja mikä vielä kiinnostavampaa, Italian telkkarista...

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Luen todella laidasta laitaan (paitsi tylsiä kirjoja) ja kommentoin lukemiani kirjoja ehdottoman epäammattimaisesti.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Jouduin työ puolesta tutustumaan toisen genren blogeihin ja huomasin, että koko maailma ja blogin lukutapa oli minulle vieras. - Mikä postaus? Missä ne tekstit on? - Siispä perustin koemielessä blogin päästäkseni sisälle tähän ah niin trendikkääseen blogosfääriin ja sen logiikaan. Olen pitänyt itsekseni lukupäiväkirjaa ruutuvihkoon joten loogista oli siirtää se verkkoon. Koska bloggaaminen oli hauskaa ja löysin samanhenkisiä lukijoita ja muita bloggaajia, jatkoin. Syykin on sama kuin ruutuvihkoaikana - luen niin paljon että unohdan kirjojen nimet ja tapahtumat. Kun kirjoitan arvostelun, jän hetkeksi miettimään kirjaa ja saan siitä näin enemmän irti kuin heittämällä sen nurkkaan ja hyökkäämällä suin päin seuraavan kimppuun. Ja olen iloinen, jos joku löytää blogini avulla uuden hyvän kirjan tai kirjailijan plakkariinsa.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin vielä enemmän visuaalisuutta ja katseltavaa luettavan lisäksi. Sitä on jo hieman tuonut uusi rakkauteni, Panasonicin Lumix-kamera.

Tunnustuksen lähetän eteenpäin Marjikselle ja Hannalle.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

2011-02-22T11:49:00.004+02:00

WSOY, 2010.

Huvila meren rannalla on kaikkien aikojen lempikirjani - ainoa kirja jonka olen lukenut uudestaan. Useasti.

Harkitsin poikani nimeämistä Axel Munthen mukaan.

Jos kirjoitatte mitään negatiivisia kommentteja kirjasta, poistan ne välittömästi.

Sain kirjan pienenä muffaltani ja se jäi pölyttymään hyllyyni. Huvila meren rannalla, ajattelin, hmm. Se kertoo varmaan jostain tylsästä tyypistä jossain tapahtumaköyhässä huvilassa, joka horisee jotain ankeita pohdintojaan ja juo teetä verannalla rovastin kanssa.

Luin kirjan vuosia myöhemmin, isoisäni jo kuoltua. Ja voi, se on täynnä seikkailuja, mystiikkaa, uskomattomia anekdootteja, todellista elämää ja kuolemanpelkoa. Minkä kirjan hän antoikaan minulle! Harmi, ettemme voineet enää keskustella siitä, mutta tiedän että se oli yksi hänenkin lempikirjoistaan kertoen lääkärin ammatista, jonka hän Munthen kanssa jakoi.

Kirja on löyhä kokoelma kertomuksia päähenkilönsä (kirjalija) elämästä. Niissä missä elämä on vahvimmin läsnä, on myös kuolema paikalla. Tapahtumapaikka on aina Euroopan kuohuvin piste; Salpêtrièren hypnoosiklinikka ja Napolin ruttohelvetti tai sitten syrjäisen Lapin unenomaiset metsät.

Yläluokan suosima muotilääkäri hoitaa niin kruunupäitä kuin maksutta slummien köyhiä siirtolaisia, tuntien enemmän sympatiaa jälkimmäisiä kohtaan. Kirjassa on loistavin ja hienovaraisin lukemani kuvaus vähittäisestä psykoosiin liukumisesta, Munthen rakentaessa huvilaansa etsien keisarin palatsin jäänteitä kasvimaastaan.

Jangfeldtin kirja avaa näkökulman tekijän elämään toisenlaisena kuin mitä hän itse kirjassaan kuvaa. Sankarilääkärin, humanistin ja sivistyneen erakon kuva ei sinänsä romutu, mutta saa inhimillisiä säröjä. Ja Axel Munthen elämä apteekkarin pojasta Anacaprin huvilan omistajaksi ja kruununprinsessan rakastetuksi on kaikilla mittapuilla värikäs. Munthen elämänkerta sivuaa monien sen ajan kuuluisuuksien elämää. Poliittisten vastakkaisasettelujen maailma ennen sotaa piirtyy hienosti ja samoin olot fasismin Italiassa ja koko Euroopassa sodan syttymisen jälkeen.

Lue ensin Huvila ja sitten tämä. Ja matkusta Caprille!

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

2011-02-08T13:44:00.004+02:00

Tartuin minulle tuntemattoman perulaisen nobelvoittajan kirjaan ilman mitään ennakkokuvaa. Riski ei ollut suuri, sillä yleensä Nobel-palkitut kirjat ovat takuuvarmaa luettavaa siinä kuin Finlandia-palkitut takuutankeaa. ;-)

Päähenkilö Ricardo on perulainen nuori mies, jonka elämän punaiseksi langaksi muodostuu "tuhma tyttö". Tämä sievä, hentoinen ja julma kiipijä ilmestyy Ricardon elämään eri nimillä aina kun se hänelle sopii ja taas kun on aika ottaa askel eteenpäin sosiaalisella asteikolla, katoaa, jättäen Ricardon rakkaustarinan ja toiveittensa raunioille.

Milloin tuhma tyttö on kuubalainen sissi, milloin englantilainen hienostorouva, milloin japanilaisen rikollisen rakastajatar. Sympatiat voisivat olla vauhdikkaan seikkailijattaren puolella, mutta hänestä on tehty jotenkin hienovaraisesti luotaantyöntävä hahmo. Tuhman tytön olemuksessa ja esimerkiksi seksitavoissa on jotain omituisen tunteetonta, lähes epäinhimillistä, joka tuo mieleen Eedenistä itään -kirjan Cathyn.

Ricardo on niin tietoinen onnettomasta tohvelisankarin roolistaan ottaen sen lähes huumorilla, että kirja ei vello traagisuudessa. Mutta

---- huom! nyt seuraa loppua koskevia spoilereita, joita ilman en voi ruotia mielipidettäni kirjasta ----

olin lievästi pettynyt loppuun, vaikka se sinänsä tyylikäs olikin. Olisin mielummin suonut tuhman tytön ratsastavan auringonlaskuun ja uusia valloituksia kohden, mutta kirjailija on päättänyt antaa hänelle mitä sen mitä tuhmat tytöt ilmeisesti hänen mielestään ansaitsevatkin.

Sosiaalisten tikkaiden kiipimisestä ja aina vain lisää vaatimisesta ei seuraa onnea eikä mitään hyvää. Kauneus rapistuu aikanaan ja silloin lasketaan, kuka oikeasti elämässä jotain merkitsee. Sinänsä ehkä tosi ja tärkeä sanoma, mutta kirjailija tuo sen esille varsin osoittelevasti. Tuhma tyttö menettää kauneutensa jopa raadollisemmin kuin Emile Zolan Nana, hänet nimittäin murskataan henkisesti ja aivan konkreettisesti silvotaan fyysisesti kaikista naisellisuuden merkeistä, jotka ovat olleet hänen ainoat pelimerkkinsä elämässä.

Jokin etova sivujuonne siis tarinassa oli, mutta ehkäpä tuhma tyttö sittenkin eli haluamansa kaltaisen elämän ja sai sen viime päiviksi palata luotettavan rakastettunsa syliin. Pidin kuitenkin kirjasta ja sen keveästä, letkeästä kerronnasta jolle 60- ja 70-luvun ilmiöt ja elämäntyyli loivat värikästä ympäristöä.

Alice Munro: Liian paljon onnea

2011-01-31T14:53:00.005+02:00

Alice Munro on niitä kirjailijoita, joita osuu enää hyvin harvoin eteen. Hän nimittäin herättää minut miettimään, miten olen pärjännyt tähänastisen elämäni ilman hänen kirjojaan.

Liian paljon onnea on kokoelma kertomuksia, joiden teemat liikkuvat raflaavasti skandaalilehdistön suosikeissa: murhissa, hylkäämisissä, petoksissa, hyväksikäytössä, aviorikoksissa. Itse teksti ei sitten olekaan raflaavaa, vaan hienovaraista, tarkkaa ja pintansa alla kytevää.

Itse niminovelli ei ollut mielestäni kirjan parhaimpia ja hyvin erilainen historiallisessa lähestymistavassaan (1800-luvulla eläneen venäläisen naismatemaatikon elämän yhteenveto).

Sen sijaan rakastin Lasten leikkiä kertomusta, josta kaikki me entiset pikkutytöt tunnistanemme tyttölasten joskus ymmärtämättömän ja viattoman julman maailman. Arkimaailmasta erillään olevalla kesäleirillä voi julmuus eskaloitua odottamattomalla tavalla. Hienointa novellissa oli tyttöjen vaikuttimien äärimmäisen tarkkanäköinen kuvaus, joka saa lukijan sukeltamaan uudestaan lapsen maailmaan, joka on aina jotain muuta kuin aikuinen kuvittelee.

Erinomainen oli myös Ulottuvuuksia. Nainen voi jakaa rakkauden lapsiinsa ja muistot heidän lapsuudestaan aidosti vain lasten isän kanssa. Vaikka tämä olisi entinen mies, ja muistoja varjostaisi järkyttävä tragedia.

Kertomukset ovat selkeitä, tarkkarajaisia, kauniita ja hienosti johdateltuja. Alice Munro on kuningatar!

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

2011-01-25T14:19:00.003+02:00

Tammi, 2010.

Maria Kallio on kansainvälisellä komennuksella Afganistanissa. Hengen ollessa hiuskarvan varassa ymmärtää hän perheensä tärkeyden. Perhe jatkuu teemana koko kirjassa: maahanmuuttajaperheet ja heidän tyttärensä.

Espoolaisena on Kallio-kirjoja hauska lukea. Tutut paikannimet herättävät hilpeyttä, mutta antavat myös arkista toden tuntua tarinalle.

Itse juoni oli hieman haettu Afganistan-yhteytensä kera. Tai sitten en jaksanut seurata sitä: minulla menivät jossain määrin sekaisin kadonneiden tyttösten nimet, tarinat ja katoamissyyt... Niin voi joskus käydä dekkareita lukiessa. (Ai kuka se murhaaja oli? Ai miksi se tappoi noi?)

Maria Kallio ei ole tässä kirjassa aivan skarpeimmassa terässään. Kyllä hän tylyttää kun pitää, mutta tuntuu jotenkin vetämättömältä. Vai onko se ikä? Vertaan kirjaa ehkä ensimmäisiin tarinoihin, joissa Maria oli nuorempi eikä vielä äiti.

Tiedän mitä äitiys voi ihmiselle tehdä. ;-)

Hauskaa poliisityötä ja lähiödraamaa joka tapauksessa. Kallio ja kollegat ovat miellyttäviä hahmoja. Viihdyttävä, hyvin rullaava dekkari niille jotka arvostavat liiallisen raakuuden puuttumista poliisitarinasta.

Arvonnan voittaja on...

2011-01-22T20:07:00.002+02:00

...Peikkoneito! Onneksi olkoon! Laitathan yhteystietosi minulle osoitteeseen kirjapeto at gmail.com niin nakkaan palkintokirjan postiin.

Ja alla vastauksista koottu lukijoiden Vuoden paras 2010 -kirjalista. Mikä mielettömän ihana vaihtelu! Vuoden paras lukukokemus voi todellakin olla aivan erilainen opus eri lukijoille. Säästä siis tämä sadepäivän varalle, ota mukaan kirjastoon, lainaa jonkun muun vuoden parhaaksi rankattu kirja ja yllätä itsesi.

VUODEN PARHAAT 2010

John Grogan: Marley ja minä

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Jo Nesbö: Panssarisydän

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja Herra Norrell

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Vikas Swarup: Tyhjentävä vastaus (Slummien miljonääri)

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua - tositarinoita

Jostein Gaarder: Sofian maailma

Asko Sahlberg: He

Margareth Atwood: Herran tarhurit

Johanna Adorjan: Rakkaudessa erottamattomat

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Chuck Palahniuk: Diary

Haruki Murakami: Kafka on the shore

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Charlaine Harris: Veren voima

Nasim Marie Jafry: The State of Me

Margaret Atwood: The Year of the Flood

Albert Camus: Rutto

Arvonta kuluneen lukuvuoden kunniaksi

2011-01-15T08:00:00.000+02:00

Monet bloggaajat ovat julkaiseet listoja viime vuoden lukemisistaan tai kirjojen parhaimmistosta. Koska olen kovin laiska, jätän kattavan listauksen teidän huoleksenne, ja parhaassa tapauksessa saan näin vielä hyviä lukuvinkkejä.

Mikä siis oli vuoden 2010 paras lukemasi kirja?

Palkinnoksi arvon viime vuoden virallisen kohukirjan, Elina Tiilikan Punainen mekko.

Kirjan monotonisen jyystävä tapahtumankehitys saa onnittelemaan itseään paremmista roskatyövalinnoista opiskelija-aikoina, mm. siivoojanhommista.

Kommentoi, voita ja lue itse!

Arvonta päättyy 20. tammikuuta.

Guy de Maupassant: Bel-Ami

2011-01-13T10:23:00.006+02:00

Uutuustulvan keskellä on kiva välillä palata klassikoihin. Ei tarvitse miettiä onko tämä hyvä vai ei ja onko heittänyt pois aikaansa. Erityisesti jos on lukenut paljon roskakirjallisuutta viime aikoina (köh... tunnustan) on suorastaan raikasta lukea tekstiä, jonka kirjoittaja todella aikoinaan osasi asiansa ja halusi myös sanoa jotain.

Hesarin klassikkoautomaatti on oiva apu "seuraava kirja haussa, mutta mikään ei kelpaa" -syndroomaan.
Hakuehdoilla realismi, Eurooppa, 1800-1899-luku ja sivumäärä keskinkertainen, ehdottaa automaatti mm. Maupassantin Bel-Amieta ja kertoo siitä seuraavaa:

"Journalisti Georg Duroy särkee sydämiä ja talloo tiensä huipulle hamereittiä pitkin. Oivaltavaa satiiria yhteiskunnan raha-valta-seksi-voimasuhteitsa. Tapahtumapaikkana 1800-luvun lopun hienostuneen dekadentti Pariisi."

Siispä pitkästä aikaa kirjastoon!

Klassikkokirjallisuutta pelkäävälle teinille voisi äikänmaikka mainostaa tätä peräti Kauniit ja rohkeat varjoonsa jättäväksi ihmissuhdesekoiluksi. Georg Duroy, Bel-Ami, on majatalonpitäjien poika maaseudulta, joka päätyy Pariisiin ja sattuman oikusta tapaa vanhan rykmenttikaverinsa joka luotsaa tämän sisälle sanomalehden avustavan toimittajan työhön.

Bel-Ami etenee urallaan askel askeleelta ylöspäin, samoin kuin rakastajattarien ja vaimojen kanssa yhteiskunnallisen aseman ja omaisuuden kautta mitattuna.

Miten hän tässä onnistuu? Mitä hänellä sitten on? Ryhdikäs ja näyttävä ulkomuoto sekä röyhkeyttä teeskennellä olevansa pätevä (töissä) tai vilpitön (naisten kanssa). Erityisominaisuutena mainitaan vaaleat viikset, jotka aaltoilevat kuin vaahto hänen ylähuulellaan. :-D

Maupassant kuvaa hyvin päähenkilön muutoksen epävarmasta ja jokaisesta almusta kiitollisesta ei-kenestäkään vallan liepeessä kiinni olevaksi, aina vain lisää haluavaksi tunteettomaksi pyrkyriksi.

Kirja on loistava kuvatessaan uuden rahakkaan yhteiskuntaluokan kepeää seurustelua ja kiipeilyä sosiaalisilla tikkailla. Kirjan sanoma tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta niin työelämän huippupaikkoja kuin vaikkapa politiikkaa seuratessa; fiksut ja epäitsekkäät eivät suinkaan ole niitä jotka halkovat lasikattoja, vaan aivan kuin 1800-luvun lopun Pariisissa, pesunkestävät Georg Du Royt.

Kurjan lopun kohdannut vanha rykmenttitoveri Forestier evästää ystäväänsä osuvasti kuultuaan tämän kesken jääneistä kouluista:

"Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaativaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luistkahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet yläsalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Loistavaa!

P.G.Wodehouse: Hiiop Jeeves! Jeeves-tarinoita 2

2011-01-12T12:10:00.003+02:00

Teos, 2010.

Syväluotaavien avioerokirjojen jälkeen tekivät hyvää sympaattinen Piiat, sekä aina niin naseva ja viihdyttävä Jeeves.

Patologisen kiipeliinjoutumistaipumuksen omaava Bertie Wooster seikkailee taas avioitumisvimmaisten nuorten naisten, riivinrautamaisten tätien sekä raivoisien epäluuloisten kilpakosijoiden parissa.

Tyypillisessä Bertie-tarinassa on

1) mahdottomia vaatimuksia esittävä täti jolle

1.2) Bertie ei voi sanoa vastaan koska täti, jolla on mahtava kokki kiristää lounaskutsujen peruuttamisella

2.) siirappisesti huokaileva tyttölapsi, joka kuvittelee että Bertie on häneen auttamattomasti rakastunut ja tiedottaa kihlauksesta ja lähitulevaisuuden häistä

2.1) ja jolle Bertie ei voi sanoa vastaan koska hän ei saa siihen tilaisuutta eikä kestä nähdä naisen kyyneleitä

3.) ystävä, jonka rakkauden tiellä on esteitä; esteet voidaan tyypillisesti voittaa sillä että Bertie teeskentelee murtovarasta

3.1) Bertie ei voi sanoa hänelle vastaan, koska he ovat koulutovereita ja Bertie on vanha kunnon kaveri

4.) ynseä ja hieman hidasälyinen setä/eno/tuleva appiukko

4.1) joka inhoaa Bertietä ja jota Bertie pelkää

5.) sekä poliisi

5.1) joka yrittää pidättää Bertien, kun tämä esittää epäonnisesti murtovarasta.

Ja tietysti Jeeves! Joka suhtautuu työnantajaansa viileällä antaumuksella ja vakavuudella, joka ei estä häntä saattamasta tätä välillä vielä syvemmälle kiipeliin.

Kirjojen anti on hauska sanailu, Bertien vilpittömän omahyväinen ja selkärangaton haahuilu ja täysi hyvänmielentakuu lukijalle. Uskomatonta, ettei Jeeves-tarinoita ole aiemmin suomennettu: TV-sarja ainakin on klassikko.

Kathryn Stockett: Piiat

2011-01-10T19:04:00.003+02:00

WSOY, 2010.

Mitä voin enää sanoa? Tämä hyvänmielen kirja on jo todettu monessa blogissa mainioksi. Ehkä voisin kehua kantta, jonka liitän ehdottomasti koukuttavimmat kannet -listalleni.

Kirja sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa roturajat, samoin kuin yhteiskuntaluokkien rajat, ovat vielä selkeästi piirretyt ja niistä pidetään kiinni kynsin hampain.

Mustat naiset jättävät omat lapsensa hoitoon naapureille tai sukulaisille ja piikovat valkoisissa perheissä kasvattaen lapsia ja hoitaen kotia. Valkoiset emännät järjestävät hyväntekeväisyystapahtumia ja bridgekerhon tapaamisia ja jos eivät ole jo naimisissa, yrittävät pyydystää itselleen aviomiestä.

Päähenkilöt Skeeter, Minny ja Aibileen kapinoivat sydämessään ja lopulta teoillaan, ja ennakoivat näin yhteiskunnan murrosta. Pitkä ja kähärätukkainen Skeeter on äitinsä mielestä toivoton tapaus avioliittomarkkinoilla. Onneksi häntä kiinnostaakin enemmän journalistin ura. Minny on kaupungin pahasuisin apulainen, ja hän onkin saanut potkut 15 kertaa. Aibileen rakastaa pikkuisia hoitolapsiaan, mutta joutuu aina vaihtamaan perhettä kun nämä tajuavat ettei hän olekaan heidän äitinsä, vaan musta apulainen, alempiarvoinen olento.

Kirjaan tuovat jännitettä Skeeterin ystävättäret, jotka ovat siirtyneet rouvassäätyyn ja ajautuvat vähitellen Skeeteriä vastaan tämän ajatusmaailman muuttuessa. Samoin Skeeterin äitisuhde ja piikojen suhteet omituisiin emäntiinsä pitävät lukijan otteessaan. Herkullisin hahmo on alaluokkainen perähikiästä pikkukaupungin varakkaaksi rouvaksi päätynyt miss Celia, joka piukoissa pinkeissä jumppereissaan ei lainkaan ymmärrä miksei saa kutsua bridge-iltaan...

Kirja on siis nokkela, hauska, vetävä, surullinen ja vauhdikas. Kuten jotkut ovat todenneetkin, voisin kuvitella että kirja on vielä hauskempi alkuperäiskielellä. En tosin tiedä, onko kansi yhtä ihastuttava!

Avioerokirjoja

2011-01-06T15:30:00.003+02:00

Voikohan liika lukeminen aiheuttaa avioeroja? Onneksi mieskin pelaa liikaa futispelejä, joten ei parane syytellä pikkuvaimoa tämän sivistyneistä harrastuksista.

Luin kaksi kirjaa avioeroista. Kummankin tapahtumankulku valitettavasti usein on todellisuutta. Laura Honkasalon Eropaperit-kirjassa lapset joutuvat ristivetoon katkeran isän ja tämän uuden (psyykkisesti epävakaan) puolison ja heitä suojelemaan pyrkivän äidin ja isoäidin välille. Melania G. Mazzuccon Täydellinen päivä -teoksessa ero päättyy veriseen tragediaan, jollaisista saamme silloin tällöin lukea iltapäivälehdistä.

Kummankin kirjan viehätys on kuitenkin muualla. Takakannen mukaan Eropaperit "tallentaa vuosikymmenen yhteiset muistot raastavasti, elävästi kuin kaitafilmi". Tämä on aivan nappiluonnehdinta; erityisesti kolmen sukupolven muistot kesälomista saaressa ja veneellä ovat niin ihanan tuttuja omasta lapsuudesta, petäjän auringossa paahtuvan kaarnan tuoksua myöden. Täydellinen päivä taas kuvaa elämää nykypäivän Italiassa ja Roomassa, yhden alaluokkaisen ja yhden yläluokkaisen, hajoavan, perheen kautta.

Laura Honkasalo, jonka kirja on juuri tullut ulos pokkarina, kirjoittaa kauniisti, ujuttaen muistoja ja aikakerrostumia lomittain. Lapsen näkökulma aikuisten mielettömään maailmaan on autenttisen tuntuinen ja samoin julmien ja itsekeskeisten - kuten toisaalta myös ymmärtävien ja empaattisten - aikuisten vaikutus lapsen psyykeen.

Jos Peter Franzenin kirjassa oli ihana ukki, joka osasi aina lukea tilanteita lapsen kannalta ja tasapainotti näiden elämää isän ja äidin aiheuttamassa turbulenssissä, on Honkasalon kirjassa tämän hengenheimolainen, ihana mummi, joka osaa aina laskeutua lapsen tasolle ja olla ystävällinen, iloinen, auttavainen ja antelias.

Leea-mummi ottaa siipiensä suojaan myös miniänsä: epävarman, maalta tulleen ja oman äitinsä hyljeksimän Sinikan. Sinikan ja Joken liitto päättyy kuitenkin eroon, Joken tavattua Raisan, tyttökodin kasvatin jolla on upeat hiukset, narsistinen ja manipuloiva persoona ja halu omia Joken ja Sinikan lapset. Keinot ovat monet: aivopesu, lahjonta, mustamaalaaminen. Isäviikonloppuina lapset mm. joutuvat kutsumaan Raisaa äidiksi ja omaa äitiään Paskikseksi.

Kirjassa liikutaan eri aikatasoilla, joista nykypäivässä ennen niin elegantti ja ihana Leea makaa mielisairaalassa vanhusten osastolla turvonneena ja sairaana. Ainoa, joka käy häntä katsomassa on ex-miniä. Ja ainoa, jonka perään Leea haikailee, on hänet kieltänyt poika, Jokke.

Liikumme siis tippa-linssissä-osastolla. Onneksi kesämuistot, joita kirja tulvii kuin auringonvaloa, ovat niin lämpöisiä ja rikkaita, että posket voi välillä pyyhkiä. Samoin oli hauska lukea 70-luvun lähiökuvausta. Yksityiskohdat vaatetusta ja esineistöä myöten olivat tarkkoja ja tuttuja joka aikakaudella liikuttaessa, ja tämä teki kirjasta ihastuttavan.

Mazzuccon kirja taas maalailee kuvaa kiihkeästä ja kaoottisesta Roomasta, jossa ihmiset yrittävät raapia elantonsa kokoon tai haalia itselleen mainetta ja kunniaa. Asema ja onni on kiinni pienestä ja menetettyä vaikea saada takaisin.

Fioravantit ovat varakas perhe: äiti edustaa ja isä pyrkii parlamenttiin jatkokaudelle. Ranskalainen lastenhoitaja kasvattaa pientä tytärtä ja henkivartija Antonio Buonocore on valmis pysäyttämään luodin omaan kehoonsa.

Luotettava henkivartija on yksityiselämässään vuorotellen palavasilmäinen kostaja ja itkuisen katuva aviomies. Kiihko suuntautuu hänen entistä vaimoa, Emmaa, kohtaan. Alussa kuvittelin että Emma olisi pyhimysmäinen lastensa eteen raatava yksinhuoltajaäidin prototyyppi, mutta hän onkin paljon kiinnostavampi hahmo.

Lapsiaan kiihkeästi rakastava äiti hän toki on. Hän on myöskin teräväkielinen, omaehtoinen, halvassa koirankarvaturkissa ja korkosaappaissa koikkelehtiva, halpa mutta elinvoimainen venus, joka kääntää vääjäämättä miesten päät.

Italia on yhä mitä suurimmassa määrin luokkayhteiskunta, josta kuilu kahden perheen todellisuuden välillä kertoo. Henkivartija Antonio Buonocore emännästään: "...rouva Fioravanti - jolle hän oli aikoinaan toivonut psoriasista, äkillistä kaljuuntumista, arabijoukon anaaliraiskauksen uhriksi joutumista sekä kaikkia mahdollisia rangaistuksia, jotka voisivat korvata sen nöyryytykset ja häpäisyt, joilla nainen oli Antoniota koetellut ilman että olisi edes huomannut sitä..." (s. 355) Ja Elio Fioravanti henkivartijasta: "Elion oma elämä oli järjettömän monimutkaista ja kuluttavaa, ja hän kadehti alempiarvoisten ihmisten yksinkertaista elämää." (s. 115)

Viite lopun tragediaan tulee jo aloituskappaleessa ja synkkä pilvi painostaa lukijaa koko kirjan ajan. Väkivallasta kerrotaan niukasti tai enteenomaisesti, mikä lisää mykkää uhkaa. Buonocoren tytär lukee luokassa runoa: "'Isäni oli pyövelini', Valentina aloitti, ja luokka nauroi." (s. 151)

Kahden perheen jäsenten tarinat limittyvät toisiinsa yhden päivän ajan. Vähiten pidin Fioravantin pojan Zeron tarinasta, rikkaan lakimiehen poika joka kieltää taustansa vaikkakin ottaa vastaan rahaa, kulkee likaisena ja lököhousut haisten Rooman katuja takkuisten koirien seuratessa häntä. Hahmoa kohtaan olisi kai pitänyt tuntea sympatiaa (tai sitten ei), mutta olisin halunnut vain ravistella häntä niin että luiset raajat olisivat kolisseet perulaishupparin sisällä.

Perheiden kosketus vertautui mielestäni Italian kansaan ja sen johtoon ja antoi jopa selityksen sille, miksi Berlusconia yhä siedetään:

"Alussa hän oli inhonnut hänelle osoitettua 'julkisuuden henkilöä', kevytmielistä lakimiestä, joka liikkui seurapiireissä, oli aina valmis kertomaan kaskuja, hyväili vincere, vincere, vincere, voittaa, voittaa, voittaa, ja oli pysyvästi hyvällä tuulella. Kuitenkin ajan mittaan ovela, moniin sotkuihin sekaantunut lakimies, jonka ympärillä pyöri kevytkenkäisiä naisia, epäilyttäviä tyyppejä ja keinottelevia pikkuliikemiehiä, ja joka on niin täysin erilainen kuin Antonio, moraaliton, vilpillinen, pinnallinen ja häpeämättömän onnellinen, oli alkanut tuntua Antoniosta mukavalta - hän olisi halunnut olla itse samanlainen." (s. 118)

Kummassakin kirjassa on suloista vanhempien lapsiaan kohden tuntemien tunteiden kuvaus (kummassakin on mm. kohta, jossa vanhempi katselee nukkuvaa lastaan), esim. Antonio tyttärestään: "..vain muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttö - salaperäinen olento, pehmeä eläin, tuoksuvaksi voideltu, lämmin, ahne ja mykkä." (s. 290)

Tartuin Mazzuccon kirjaan luettuani Jennin arvostelun K-blogista. Olen aiemmin lukenut Vita - elämäni, josta en ollut kovin vaikuttunut. Kuten Jenni toteaa, tämä oli kuitenkin hyvin erityyppinen kirja. Suosittelen sitä, ja samoin Eropapereita; itse tartun seuraavaksi Honkasalon aiempaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, arvostelun pituus kertoo jotain näistä kirjoista ja niiden aiheuttaman ajatustyön määrästä. :-)

Hyvää uutta vuotta kaikille!

2011-01-02T12:31:00.003+02:00

Onnellista uutta vuotta ja hyviä lukukokemuksia 2011!

Toivon, että tänä vuonna eteen sattuisi yksi hyvä kauhukirja, yksi historiallinen romaani, yksi laadukas hömppäkirja, yksi kirjailija josta en ole ennen kuullutkaan ja jota ilman en voi vuoden 2011 jälkeen tulla toimeen, yksi klassikko jota lukiessa ihmettelee, miten joku voi kirjoittaa niin hyvin ja yksi raflaava uutuus joka voisi vaikkapa räjäyttää tajunnan.

Näitä odotellessa kahlaan Nobel-voittajan Tuhmaa tyttöä sekä Axel Munten elämänkertaa, joka romuttaa kuvan haaveitteni ah niin ihanasta kirjailija-lääkäri-sankari-idolista. ;-)

Eve Hietamies: Yösyöttö

2010-12-21T09:00:00.000+02:00

Otava, 2010.

Itselleni hyvinkin ajankohtainen kirja (*haukotus*) kääntää perinteisen asetelman päälaelleen. Isä jää kotiin hoitamaan lasta. Pakon edessä - äiti on hypännyt synnärin edestä taksiin eikä halua kuulla mitään miehestään ja vauvastaan.

Yksinhuoltajan elo yösyöttöineen ja yksinäisine iltapäivineen on rankkaa. Erityisesti kun viranomaiset ja ulkopuoliset eivät ota uskoakseen että isäkin voi savotasta selviytyä.

Pelastukseksi osoittautuu ymmärtäväinen neuvolantäti Ulla, puiston äitikerho sekä mahtava puistisetä Jönni. Isä ei olekaan ainoa neljän seinän sisällä räytyvä, uhmakohtauksiin hermostuva ja vauvanhoidon hienouksien edessä suu auki ihmettelevä.

Kirja on hauska ja lasten pähkähullut lausahdukset ja touhuilut kielivät että kirjailija on tarkkaillut omaa jälkikasvuaan salaa naureskellen ja muistiinpanoja tehden.

Suosittelen erityisesti mielenpiristykseksi äitiyslomalle.

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

2010-12-20T11:40:00.000+02:00

Otava, 2010.

Juhannus italialaiseen tapaan ei ole lainkaan niin ilkeä kuin voisi olla.

Keski-ikäiset merellisen espoolaisalueen asukkaat tarjoilevat toisilleen skumppaa ja raffinoituja grilliherkkuja syreeneiden ympäröimissä puutarhoissa ja haaveilevat isommasta purjeveneestä ja ah niin kultivoituneesta italianlomasta.

Sillä kaikkihan haluavat Toscanaan. (Vaikka se oikeasti oli muodissa 70-luvulla.)

Kirja on vehreä tuulahdus kesää näin talven keskellä ja innostaa suunnittelemaan seuraavaa lomamatkaa.

Päähenkilö Kristiina havittelee täydellistä lomaa, joka antaisi potkua avioliittoon ja löisi ällikällä nirsot naapurit. Kuvausjärjestelijän ammatti antaakin tähän hyvän pohjan, ja matkakumppanit sekä paikalliset saavat statistin roolit upeassa loma-asetelmassa.

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin suunniteltu. Hilpeä farssi kääntyy lopussa vakavaksi parisuhdedraamaksi, jonka sävyt taipuvat toiveikkaan onnellisiksi ja arkeen tyytyneiksi. Hieman samantyyppinen aihe oli Björkin Puumassa, mutta Iivarin kirjassa keski-ikäisten puutunutta aviosuhdetta puidaan huomattavasti keveämmin ja positiivisemmin.

Vaikka loma ei olisi unelmien täyttymys, voi pittoreskista toscanalaishuvilasta palata hyvillä mielin Espoon rantarivariin, ja viritellä grillin seuraavan kesän lomaa suunnitellessa (onkohan Piemonte jo muodissa?).

PS Hesarissa taidettiin muuten mainita että kaikkien britti-intoilijoiden "rakastan Toscanaa ja sen aurinkoa" -kirjojen jälkeen ovat paikalliset alkaneet kirjoittaa paljastuskirjoja näiden maahan rakastuneiden pölhöilyistä paikan päällä. Italialaisten kirjakauppojen top ten -listoilla keikkuvat nyt "brittiheebo osti isoisäni romahtaneen sikalan ja restauroi sen sikahintaisesti" -tyyppiset humoristiset teokset.

Gummeruksen FB-sivuilta ilmainen kirja!

2010-12-03T15:33:00.004+02:00

Gummerus jatkaa toimenpiteitään sosiaalisen median kirjallisessa maailmassa. Kustantamo on avannut uudet FB-sivut ja tykkäämällä sekä jättämällä yhteystietonsa saa postissa Turkka Hautalan esikoisromaanin Salo.

Linkki ryhmään löytyy tästä.

En osaa sanoa Hautalan kirjasta mitään, koska suomalaisen nykykirjallisuuden tuntemukseni on varsin ohutta, mutta joskus on hauska lukea kirja täysin ilman ennakkoajatuksia. Ties vaikka tykkäisi!

No, kävin sittenkin googlettamassa sen ja linkki HS:n arvosteluun täällä. Kuulostaa... mielenkiintoiselta, ja nyt minulla on ennakkoasenteita, mutta kokeillaan kuitenkin ja katsotaan sitten. :-)

Ihan oikea e-kirja testissä!

2010-11-25T11:25:00.004+02:00

Kirjamessujen isoin oheispuheenaihe niin mediassa kuin kävijöidenkin keskuudessa oli sähkökirja ja sen tuleminen/kuoppaaminen.

Itselläni ei ole ollut ennakkokuvaa asiasta, jos ei myöskään polttavaa tarvetta hankkia sähköistä lukulaitetta. Koska teknisiä (käyttöominaisuudet, yhteensopivuus ja säilyvyys) ja filosofisia ("kirja on enemmän kuin esine") argumentaatioita on runsaasti luettavissa, päätin lähestyä omalta kannaltani aihetta käytännön testillä.

Sain Akateemisesta kirjakaupasta tekstilainaan sorjan iriver story tablet -lukulaitteen. Laitteen hinta on 349 euroa ja se on lukulaitteista kallein, sisältäen myös muita mahdollisia toimintoja. Pääte oli myös isokokoisin ja painavin tarjolla olevista laitteista, kun esimerkiksi Bookeen-laitteet ovat tavallisen pokkarin kokoisia ja painoisia.

Latasin lukulaitteelle Akateemisen e-kirjasivuilta Anna Janssonin Haudankaivaja-dekkarin (joka sivumennen sanottuna oli leppoisa ja hyväntuulinen pikkukylämurhamysteeri vähän Maria Langin tyyliin).

Suomenkielisiä kirjoja ei vielä ole hulppeaa valikoimaa, ja jotkut nimikkeistä ja kirjailijoista eivät sanoneet minulle yhtikäs mitään. Ruotsin- ja englanninkieliä kirjoja sen sijaan on valtavasti. Latasin myös ruotsiksi Liza Marklundin ja Jamer Pattersonin Postcard killers, mutta kirja oli syötetty PDF:ksi niin että teksti jäi minimaaliseksi sivun keskellä ja kerrassaan mahdottomaksi lukea.

Muitakin bugeja latauksessa oli ja prosessi oli lähinnä hermoja raastava, vaikka Akateemisen ohjeet ovatkin selkeät.

Mutta sitten itse käyttökokemukseen!

Voisin hyvinkin kuvitella lukevani sähköisiä kirjoja jatkossakin, esimerkiksi matkalla. Nykyisin raahaan aina pinon pokkareita lomalle ja vaikka haluaisin tuoda ne kotiin luettuani, eivät ne mahdu matkalaukkuun takaisinlennolla. Lukulaitteeseen voisi ladata sopivan satsin kevyttä lomalukemistoa. Toisaalta en uskaltaisi ottaa sitä rannalle hiekoittumaan ja kastumaan. Pikemminkin e-kirja on kaupunkimatkailijan kätevä kaveri.

Sähköinen kirja osoittautui loistavaksi myös sängyssä tai ruokapöydässä luettaessa. Lukeminen onnistuu yhdellä kädellä tai täysin ilman, eikä selän liimausta tarvitse tuhota taitellen aukeamia väkivalloin pysymään avoimina. E-kirjan voi laskea pöydälle tai tukea tyynyä vasten ja se pysyy kätevästi auki juuri siltä sivulta missä olet.

Ruutu on himmeä eikä loista, jotteivät silmät väsyisi. Visuaalisesti se jäljittelee hyvin kirjan sivua, melkein voi aistia paperin huokoset ja karheuden. Pieni loiste olisi kiva optio, jotta kirjaa voisi lukea myös hämärässä valojen sammuttamisen jälkeen (vertaa taskulamppu & kirja peiton alla).

Luen usein pokkareita, jotka mielestäni ovat kirjojen fast foodia: nauti ja heitä pois. Paitsi etten raaski heittää niitä pois vaan nurkkani pullistelevat näitä epäesteettisiä hetken huveja. Sähkökirja on tähän mainio ratkaisu. Luulenkin, että kirjahyllyyn hankitaan jatkossakin kovakantiset ja itselle merkitykselliset kirjat ja e-lukulaitteesta luetaan dekkarit, himoshoppaajat ja ammattikirjat.

Odotan valikoiman kasvua ja ALV:n järkeistämistä, mutta tulen varmasti muutaman vuoden sisällä hankkimaan pienen ja edullisen e-kirjan bussi- ja lomamatkakäyttöön!

Anonyymi: Prinsessan kirjeet

2010-11-19T21:31:00.004+02:00

Teos, 2010.

Prinsessan kirjeet on anonyymin kirjoittajan pieni, merkillinen kirja. Helmiäishohtoinen aforismikirjan (tyyliin "Maailman paras äiti", "100 asiaa jotka tekevät minut onnelliseksi" tms.) näköinen opus on 30 rakkauskirjeen kokoelma.

Inspiraationsa teos on saanut Danielin hääpuheesta prinsessa Victorialle. Kuuluisaksi äityneessä puheessaan, jossa vertaa itseään mm. sadun sammakkoon, kertoo Daniel, että ennen kuukauden pituista työmatkaansa, oli Victoria kirjoittanut hänelle yhden yön aikana 30 rakkauskirjettä. Yhden joka yölle erossa.

30 - jaksaisitko sinä? Puhe oli selkeästi ammattilaisen kirjoittama - kaikki kunnia bodarin supliikkitaidoille - ja esiintyminen harjoiteltu moooneen kertaan. Niinpä veikkaisin lähes, että juttu 30 rakkauskirjeestä on myös PR-henkilöiden keksimä herttainen intiimi juttu joka kohottaa tulevan hallitsijan gloriaa.

Mutta itse kirjaan. Luin tässä toissa kesänä omia rakkauskirjeitäni miehelleni seurustelun alkuajoilta ja ne olivat varsin äitelää hengenravintoa. Samaa sarjaa ovat muiden rakkauskirjeiden lukeminen. Prinsessan kirjeet ovat ehkä hiukan metafyysisempiä, mutta niihinkin mahtuu partnerin mittasuhteiden ihailua ja tunnustelua. Yäk.

Sinänsä kirjeet ovat sujuvaa luettavaa ja tarjoavat teorian kruununprinsessan päänsisäisestä maailmasta ja siitä, miltä virka ja elämä hänestä voisi näyttää. Lisäksi olisi hauska kuulla valistuneita arvauksia, kuka on tämä suomalainen jo julkaissut naiskirjailija, joka on kirjoittanut kirjasen anonyymisti tutkiakseen rakkautta ja eroottista draivia. :-)

Finlandia-ummikko ilmoittautuu

2010-11-11T16:01:00.002+02:00

Luulin lukeneeni viime aikoina jonkin verran suomalaistakin kirjallisuutta, mutta Finlandia-ehdokkaiden lista (ks. esim. HS) on minulle täysin tuntematonta kauraa. Saisiko tätä edes tunnustaa, mutta sekä kirjat että kirjailijat...

Ainoa edes visuaalisesti tuttu kirjankansi oli Riitta Pulkkisen Totta, jota on arvosteltu useissa kirjablogeissa.

Katsotaan miten kisa etenee, jos tutustuisi johonkin näistä: vaikka jotenkin ensivaikutelma ei sytytä?

Joensuu: Harjunpää ja Rautahuone

2010-11-10T11:12:00.004+02:00

...ja pieni sivupoikkeama leffa-arvosteluun Pahan papista. :-)

Luulin pääseväni eilen synnyttämään, mutta kyseessä olikin väärä hälytys. Tästä tympääntyneenä veimme lapset hoitoon ja menimme mieheni kanssa leffaan katsomaan Harjunpäätä. Toiveenamme oli yllätyssäpsähdykset, ammuskelu ja muu supistuksia provosoiva toiminta.

Leffa oli ihan ok perusdekkari, ehkä sopivampi telkkariin. Hyvää ja yllättävää siinä oli luonteva dialogi - usein suomifilmejä katsellessa ei tarinaan pääse uppoamaan etäännyttävän teennäisen teatterilausunnan takia. Sampo Sarkola oli loistava kylmänpsykoottisena pahiksena, joka osasi esittää myös herkän symppistä tarvittaessa. Jenni Banerjee oli tylynihana Onerva-poliisi, tosin stailattu hyvin paljon Lisbeth Salanderia muistuttavaksi.

Franzén oli myös hyvä enkä voi olla sympatiaa häntä kohtaan luettuani loistavan esikoiskirjan. :-) Mutta miksi oi miksi hänen pitää aina esittää vaimonsa kanssa yhdessä pariskuntaa?

Mikä leffassa oli omituista oli sen täydellinen poikkeaminen kirjasta! Leffan nimi oli sama, samoin henkilöiden nimet ja metrojuna-aspekti. Kirjassa liikutaan tosin paljon laajemmin kaupungin maanalaisissa verkostoissa. Muuta samaa sitten ei ollutkaan. Harjunpää oli aivan eri tyyppi kuin kirjoissa, samoin juoni oli aivan uusi. Jos on kiihkeä Harjunpää-fani, kannattaa siis nollata kaikki ennakkoajatuksensa kun leffaa menee katsomaan. Muuten joutuu kiljumaan tavallista leffaversiointia huomattavasti kovemmin: Hei! Ei se noin mennyt!

Mutta mikä hassuinta, huomasin että ohjaaja oli Olli Saarela, siis tämä yhden ex-kulttuuriministerin yx ex. Ja KAIKKI poliisit, pahikset ja sivuhenkilöt oli stailattu aivan hänen näköisikseen. Luulin ensin että poliisien neukkaripöydässä istui moottoripyöräjengiläisiä, niin paljon pujopartoja ja tatuointeja siellä loisti.

Sori, sivujuoni venähti vähän pitkäksi, nyt kirjaan.

Matti Yrjänä Joensuu: Rautahuone (Otava 2010)

Ensi kosketukseni Harjunpäähän oli Joensuun uutuus Rautahuone jonka jälkeen luin Pahan papin. Oikeastaan kummassakin kirjassa...

...pidin: jouhevasta, rikkaasta kielestä ja poliisityön lakonisesta ja osaavasta kuvauksesta. Ina kommentoi inhorealistista otetta, mutta minä jopa pidin realistisen tympeästä poliisin arjen avaamisesta, koska toisaalta kirjoista puuttuivat inhottavat kidutusmurhat tms. joita tietyt dekkaristit harrastavat.

Joensuu kuvaa vain todellisuutta, siinä vaiheessa kun ruumis on ollut ruumis jo jonkin aikaa tai makaa patologin pöydällä. (Lapsena eniten selaamani kirja muffani lääketieteellisestä kirjastosta oli oikeuslääketieteen kuvitettu laitos, joten olen ehkä paatunut.)

...en pitänyt: kurjuudessa rypevistä, niin surkeista henkilöistä, että se menee uskottavuuden toiselle puolen. Miten Orvo pystyi olemaan niin nöyryytetty ja mateleva kotioloissa ja taas suvereenisti hallita sosiaaliset tilanteet naisten kanssa, joille hän myi palveluitaan? Ja miten kaksi niin onnetonta kohtaloa kuin Orvo ja Neea löytävät toisensa? Ja miten kaikki meneekään niin pieleen, kuin Romeossa ja Juliassa konsanaan...

En nyt aivan päätä pahkaa rakastunut Harjunpää-sarjaan, mutta uskoisin lukevani muutaman osan vielä, jos ei muuten niin suvereenin suomenkielen takia.

Ja tässä vielä Paha pappi -leffan traileri jos et usko Saarela-stailausheittooni:

Vieraileva arvostelija - Poikakirja

2010-11-08T13:35:00.002+02:00

Äidilläni on tavallisesti yhtä korkea pino kirjoja lukujonossa yöpöydällään kuin minulla. Kirjamakumme käy varsin hyvin yksiin, vaikka äitiä kiinnostavat myös elämänkerrat ja yhteiskuntakatsaukset (iän mukanaan tuoma ilmiö), sekä kovaksikeitetyt ja julmat psykologiset trillerit (!). Minä taas pidän myös maagisesta realismista, vampyyrikirjoista ja chick litistä.

Kirjapinojemme luetut yksilöt vaihtavat tiuhasti majapaikkaa kun lainailemme kirjoja toisillemme. Sain luettavaksi Olli Jalosen Poikakirjan (Otava, 2010) ja lainasin sen ensin äidille. Koska hän on aikalainen, pyysin poikkeuksellisesti äitiä vierailevaksi arvostelijaksi kertomaan kirjan herättämästä ajatuksista. Tässä siis kirjamamman arvostelu:
______________________________________________________

Paitsi itse hankkimani kirjat, kasvattavat tyttäreni luona käydessäni käsiini tarttuvat kirjat lukematonta kirjapinoa, joka kohta saavuttaa metrin korkeuden yöpöydälläni. Viime aikoina olenkin siksi urakalla pinoa lukemalla madaltanut.

Olli Jalosen (s.1954) Poikakirja oli nopeaa luettavaa. Osaksi koska se kertoo ajoista, jolloin itse ja kolme veljeäni olimme lapsia ja nuoria mutta myöskin miellyttävän ja sujuvan kielensä takia. Tapahtumat, äänet ja ympäristö piirtyi kuin filmille mielikuvituksessani.

Siitä on jo hetki kun luin Franzénin Tummien vesien yllä mutta mielestäni kirjoissa on paljon yhteistä. Perhe-, ystävyys-, koulu- ja ympäristöasiat esitetään molemmissa pienen, kasvavan pojan näkökulmasta. Pojat koheltavat omien rajujen leikkiensä parissa.

Kummassakaan ei myöskään kaihdeta ikävien asioiden ketomista. Poikakirjassa ne eivät ole ihan yhtä "tummia." Molemmissa ne kuitenkin kerrotaan ymmärryksellä ja Poikakirjassa jopa hellästi. Kaunista oli myös lukea miten Jalonen piirtää vanhemmistaan jalat maassa olevia, lastensa parasta ajattelevia vanhempia ja miten vaikeatkin asiat perheessä puhutaan järkevästi kerralla poikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin hiljattain kahden 60- ja 80-luvuilla koulunsa käyneen miehen tuntemuksista, heidän istuuduttuaan taas muutamaksi viikoksi koulunpenkille. He totesivat että ei koulu ja oppilaat ole paljonkaan muuttuneet, vain tekniikka on vallannut tilaa. Omienkin kokemusten perusteella ja Poikakirjaa lukiessani, sain pitkälti saman vaikutelman - on kiusaajia ja kiusattuja, niin oppilaissa kuin opettajissakin. Erona on kuitenkin lähellä olevat sotakokemukset, joilla oli hyvinkin dramaattinen vaikutus toisiin ihmisiin, jotka sitten sen mukaan käyttäytyivät. Ihmiset kuitenkin seurustelivat lähemmin ja, vaikuttaa jopa, lämpimämmin toistensa kanssa, johon osasyynä ehkä se että tv oli harvojen etuoikeus.

Herkkää ja hauskaa luettavaa oli ne kohdat, joissa päähenkilön kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan nostaa päätään. Ja tämän herkkyyden vastapainoksi sain pari kertaa nauraa katketakseni. (Jos kirja filmatisoitaisiin mietin mitenkähän yhden tietyn kohdan kävisi - taitaisi olla mahdoton tehtävä). Eikä kuolemaltakaan, joka on olennainen osa elämää, säästetty.

Hyvä kirja tuli luettua. Toivottavasti tämä innostaa muitakin Poikakirjan pariin :-)

Sanoi Leena

Suuri kuvareportaasi Kirjamessuista ja äänikirjoista!

2010-11-04T13:14:00.017+02:00

No niin, nyt minulla on kamera joka kulkee näppärästi käsväskyssä pokkarin tai parin väliin litistyneenä! Tältä se näyttää. Siispä Kirjamessuille.

Kuva: Panasonic DMC-GF1

Messuilta mukaan tarttui oikeastaan vain "220 traktorimallia" -kirja. Älkää pelätkö, en tee siitä arvostelua, vaan se menee pukinkonttiin 4-vuotiaalle tulevalle heinähatulle. Joku jo totesikin, että tarjoukset eivät olleet kovin suuria ja pääpaino oli uutuuksien esittelyssä.

Kuva: Kolmas True Blood -kirja ilmestyi Gummerukselta suomeksi.

Kirjailijahaastatteluja ja puheenvuoroja oli useita kiinnostavia, mutta hälinässä ja vilinässä en osannut pysähtyä niitä kuuntelemaan. Seuraavana vuonna pitänee käyntisuunnitelma laatia niiden mukaan ja tehdä niinkuin jotkut muut, jotka osallistuivat useana päivänä. Kuuntelin hetken verran Reijo Mäen haastattelua, koska luin juuri Kolmijalkaisen miehen. Lähinnä hän referoi kirjaa ja torppasi oletuksia samankaltaisuudesta Jussi Vareksen kanssa.

Kuva: Reijo Mäki Elisan osastolla.

Kustannusosakeyhtiö Avain järjesti kirjabloggareille oman tapaamisen, jonne oli kutsuttu mahtavat jalat-maassa-kirjailijattaret Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen. He pohtivat muun muassa sitä, voiko kirjailija elää Suomessa kirjoittamisella. (Heidän henkilökohtainen vastauksensa oli, että eivät edes haluaisi vaan tasapainottavat mieluummin kirjoittamista muilla projekteilla ja töillä.)

Oli todella mielenkiintoista kuulla heidän kirjojensa synnystä ja samoin Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsonin näkökulmasta käsikirjoituksen muokkaamisesta sekä siitä, millaisia käsikirjoituksia ja määriä tekstiä hänelle tänä päivänä lähetetään.

Oli myös hauska saada kasvoja blogeille, joita seuraa, ja keskustella kirjablogien toiminnasta, kokemuksista ja mahdollisesta jonkinasteisesta järjestäytymisestä.

Kuva: Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen teostensa kera.

Iltani ei päättynyt tähän, vaan minut oli kutsuttu Lasipalatsiin Elisa Studioon kuulemaan Cecilia Samartinin kertomana hänen Senor Peregrino -kirjastaan. Elisalta saa ladata äänikirjoja suoraan MP3-soittimeen, mikä oli minulle täysin uutta. Elisa oli arponut Facebook-sivuillaan 20 onnelliselle paikat tilaisuuteen tapaamaan Samartinia sekä kutsunut joitakin bloggareita ja kirjailijoita. Paikan päällä paljastui, että olimme äitini kanssa ainoat ulkopuoliset Elisan ja kustantamon väen lisäksi. Ja Samartin on maailmanluokan kirjailija!

Kuva: Äiti ja äänikirja.

Kiusallista. Mutta minkäs teet - sitäpaitsi soraäänet sosiaalisen median kuplasta markkinoinnissa kasvavat jatkuvasti (on eri asia ilmoittautua tapahtumaan FB:ssä kuin ihan oikeassa maailmassa raahautua paikalle). :-) Silti harmin paikka, ettei muita bloggareita oltu huomattu kutsua, koska he olisivat varmasti arvostaneet supersuloisen kirjailijan tapaamista...

Kuva: Cecilia Samartin ja Kirjapeto (huom. muikea ilme juuri nimmarin saaneena)

Hän miehineen osoittautui nimittäin maailmanluokan pokerinaamaksi ja käytöskukkaseksi, jotka jaksoivat olla hauskoja ja ystävällisiä vielä kirjamessupäivän jälkeen yleisön puutteesta huolimatta. Vaikka kirjan ihastuttava kansi oli jäänyt mieleeni naistenlehtien arvosteluista, en ollut sitä vielä lukenut. Sain arvostelukappaleen kustantamon viestintäpäälliköltä ja siihen elämäni ihka ensimmäisen kirjailijan omistuskirjoituksen! Kaasutin heti kotiin lukemaan kirjan ja arvostelen sen blogiin tuota pikaa. Yleisvaikutelmasta sen verran, että kirja oli yhtä herkän sympaattinen kuin itse kirjailija.

Marja Björk: Puuma

2010-11-03T22:07:00.004+02:00

LIKE, 2010.

"Yhdysvalloissa lanseerattu ilmiö nuorempia miehiä metsästävistä 45+ -naisista eli puumista kohahduttaa maailmaa.

Puuma-nimellä tarkoitetaan itseään selvästi nuorempia miehiä tapailevia naisia, jotka ovat itsenäisiä, itsestään huolta pitäviä ja oman arvonsa tietäviä." (29.9.2009 MTV3.fi)

Trendisanan ja hennon vaaleanpunaisen kannen - kuin nuoren tytön mökkihuoneen tapetti - yhdistävä kirja houkuttelee tarttumaan itseensä. Roosat ennakkoaavistukset saavat kuitenkin höykytystä heti alkuunsa, kun päähenkilö Malla ja hänen varakas mutta ukkoontunut miehensä Kauko vyöryttävät lukijan päälle lakoniset keskustelunsa ja tympeät ikääntyneen ruumiintoimintonsa.

Sivu 77: "He lepäsivät lähekkäin ja hän silitti miehen kasvoja. Hän huomasi tämän poskissa mustapäitä, nipisti ne pois ja hieraisi ihomadot haarojensa välissä olevaan vessapaperiin. - Kulmakarvat pitäisi lyhentää, hän sanoi. - Näytät Brezneviltä. Kauko pyysi leikkaamaan. Hän istui hajareisin tämän vatsan päällä, leikkasi pahimmat karvat lyhyemmiksi ja nyppi mustia ja harmaita, rasvajuurisia karvoja silmien välistä pois ja asetteli ne pituusjärjestukseen vessapaperille tyynyn päälle."

Tunnustan kauhistuneeni. Miksi kirjailija haluaa pakottaa minut lukemaan tällaista? Mieleeni tuli jopa Kosteikkoja-kirja, jota kirjalliset ansiot tosin olivat matalammat ja ruumiineritteiden kuvaukset vieläkin estottomammat. Puuma-kirjassa härskiintynyt ruumiillisuus puolustaa paikkaansa ikääntymisen poltinmerkkinä, sekä yksinäisyyden, joka saa ihmisen kiertymään itsensä ympärille näinkin konkreettisesti.

Malla on Kaukon elämän iltapuolen partneri. Juristipariskunnalla on kaikki hyvin: metsästysmökkiä rakennetaan, asunto sijaitsee keskikaupungilla, lomat, autot, vaatteet ja muu tilpehööri on kohdallaan. Liekin elämään Malla hakee pinnallisista ja merkityksettömistä sivusuhteista.

Elämän varrelta jääneet ystävättäret eivät loista lukumäärällään. Riitta on naivi ja hömpän itsekeskeinen lääkäriystävätär, joka tarrautuu narsistimieheen viimeisenä oljenkortena vanhapiikuudesta. Orvokki on mustalainen, Mallan ikätoveri ja mökkinaapuri lapsuuden jaksoissa, joissa kerrotaan Mallan etäisestä kunnanlääkäri-isästä ja tyttärensä emotionaaliset tarpeet ohittavasta äidistä.

Kirjan dialogi on nopeatempoista ja poukkoilevaa, karmeaa ja äärimmäisen huvittavaa. Hauskin sivutarina on Riitan onnettomat hääsuunnitelmat ja Malla-kaason kyykyttäminen. Nykyhetken löysän rapistuneen lihallisuuden kuvaukseen tuovat kontrastia lapsuuden raikkaammat lomakuvaukset sekä Mallan vastahankaisesti hyväksymän Kaukon uuden mökkihankkeen luontoon liittyvät, kirpeän kauniit jaksot.

Sivu 89: "Kun he tulivat perille, yksisilmäinen, nouseva kuu kohosi taivaalle, toinen poski jo hieman pullottaen. Järven vastaranta heijastui mustana peilityynellä järvellä. Valkeat koivunrungot raidoittivat metsänreunaa. Joutsen lipui vanaa jättämättä veden mustalla puolella pohjoiseen päin."

Björk on taitava kirjoittamaan tragikoomista tekstiä. Henkilöt ovat eläviä. Draaman kaari ehkä liiankin julman osoitteleva. Näen kirjan sieluni silmin kotimaisena TV-sarjana, joka toimisi loistavasti! Kirjana en voi sanoa että iski suoraan hermoon.

Muiden bloggareiden arvosteluja löytyy ainakin Magica de Spelliltä, Kirjasiepolta ja Tomomilta.

Jos jäit miettimään asiaa, voit lopuksi testata täällä oletko itse puuma.

Lastenkirja-arvostelu

2010-10-29T18:57:00.005+03:00

McDonald'sin lastenkirjakampanja jatkuu vielä 4.11. saakka. Viime kuukausina olemme jumittuneet turvallisesti Scarryihin ja Kunnaksiin, joten oli kiva saada freesejä iltasatukirjoja. Kaikki kampanjan kirjat ovat tunnettujen uuden sukupolven tekijöiden laatulastenkirjoja.

Tässäpä siis vaihteeksi lastenkirja-arvostelu! Apureina toimivat 2-v tyttö ja 4-v poika.

Ulf Stark ja Lilian Brøgger: Satumainen matka

Kuvaus: Aakkosrunokirja Asta-tytön seikkailusta kirjassa: Asta pelastaa prinsessan noidan kynsistä, ratsunaan virtahepo.
Äidin mielipide: Aivan ihanat, värikkäät, raikkaat, veikeät ja yksityskohtaiset kuvat! Tarina on jännä ja siinä oli vanhaa kunnon kauhutarinamaista satumeininkiä: noita oli kamalan ruma ja sen katseesta kuolee. Missään nimessä ei pelottava, muttei myöskään lälly. Aakkosrunot sointuivat reippaammin ruotsiksi (runot on suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi), suomeksi riimit olivat välillä hieman vaikeita tai haettuja. Juuri sopivan pitkä iltasaduksi, pystyi lukemaan yhtäaikaa 2- ja 4-vuotiaille.
Poika 4-v: Tämä oli hyvä, koska kaikki sivut oli hyviä.
Tyttö 2-v: Kato, noita!

Jan Lööf: Oskarin karkumatka

Kuvaus: Oskari-apina tuodaan eläintarhaan, josta tämä karkaa takaisin Afrikan viidakkoon. Eläinhoitajat jäävät nuolemaan näppejään.
Äidin mielipide: Myös tämä oli sopivan pitkä (=lyhyt) iltasaduksi ja sen jaksaa lukea useampaan kertaan. Kuvat ovat symppiksiä ja niissä on paljon yksityiskohtia ja teknisiä vempeleitä sekä eläimiä, jotka kiehtovat. Oskarin sai etsiä joka kuvasta piilottelemasta. Kiva tarina! Pidin.
Poika 4-v: Kaikki tässä oli erityisen kivaa! (Lopussa Oskarin ja äidin uudelleenkohtaaminen herkisti.)
Tyttö 2-v: Toi on apina! (Oskari ilmeisesti oli söötti.)

Timo Parvela: Hilma ja täydellinen lemmikki

Kuvaus: Hilma-tyttö haluaa lemmikin ja harkitsee eri vaihtoehtoja, joilla kaikilla on omat hassut puolensa.
Äidin mielipide: Suositus on yli 3-vuotiaille, mutta ainakaan 4-vuotias poika ei jaksanut kuunnella. Tekstiä paljon ja kuvat valkoisella taustalla (ei tarpeeksi katsottavaa tekstin lukemisen ajaksi). En pidä itse lastenkirjoista, joissa käytetään juonessa keinona toistoa ja variaatiota. Parempi kunnon stoori joka etenee tai sitten täysi anarkia ja pölhöily. Ehkä enemmän tyttöjen ja hiukan vanhempien kirja?
Poika 4-v: Kaikki sen sivut olivat kivoja (joviaali kommentti).
Tyttö 2-v: Eläinten kuvat kiinnostivat.

Linssin takaa

2010-10-26T10:22:00.004+03:00

Olen jo pidempään miettinyt arvostelemieni kirjojen kuvaamista itse. Tämä toisi vähän väriä ja kiinnostavuutta kirjastonpölyisiin raportteihin unettavista lukunörtin aivoituksista.

Aikoinaan olen kuvannut Canonin järjestelmäkameralla - siis filmiaikakautena eli todellakin aikoinaan. Nykyinen Canon-digipokkarini on umpikulunut ja tuottaa mielenkiintoisia valoilmiöitä, joita taikauskoisempi voisi luulla henkimaailman ilmentymisiksi. Uutta hankkmaan siis!

Kameravertailu osoittautui monimutkaiseksi ja tekninen tietämykseni heikohkoksi. Siispä lähdin siitä, että haluan PIENEN kameran, jonka voi näppärästi napata mukaan vaikka kirjakauppaan tai kirjamessuille. Siinä pitäisi kuitenki olla TEHOA, niin että kuviin saa syvyyttä ja tarkan ja epätarkan kontrastia.

Tiukan ja tuskaisen tiedonetsinnän jälkeen ihastuin tämän näköiseen kaunottareen:

Kyseessä on Panasonicin Lumix DMC-GF1, maailman pienin ja kevein järjestelmäkamera. Laitteessa yhdistyy siis järkkärin mahdollisuudet pokkarikameran kätevään kokoon. Sain kameran lainaan ja olen räpsinyt sillä koko eilisen illan. Näin epäteknisenä ja ei-ammattikuvaajana täytyy sanoa, että automaattitoiminto ainakin tuottaa kauniita kuvia. Muihin säätöihin en vielä ehtinyt tutustua.

Toiseksi parasta kamerassa on sen sulava mutta jotenkin retro design ja ensimmäiseksi parasta on ehdottomasti herkullinen, vanhanaikaista sulkijan räpsähdystä muistuttava kuiva ääni kuvattaessa. Tiedättekö mitä tarkoitan? Mieleen tulee isoisän nahkakotelossa ollut manuaalikamera. Tunnen itseni 50-luvun paparazziksi!

Tarkempia teknisiä tietoja löytyy Panasonicin verkkosivuilta.

Unelmien kirjahylly

2010-10-22T11:38:00.003+03:00

Koska onnistuimme muutamaan ilman remonttia, tarkoitukseni on suunnata pakollinen nikkarointistressi täydellisen kirjahyllyn kokoamiseen. Tällä kertaa en osta sitä Ikeasta.

Haaveeni on teettää mittojen mukainen katosta lattiaan hyllykkö, johon mahtuisivat kaikki kirjani (ja tulevat myös) ilman tunkemista, pinoamista ja pöydännurkilla heiluvia kirjaröykkiöitä.

Täydellinen kirjahylly olisi valkoinen, suuuuuri (ei ihan tikapuutasoa) ja siisti. Kirjat olisivat aakkosjärjestyksessä kielittäin. Pokkareille olisi oma hyllynsä ja kirjat, jotka eivät koskettaneet olisi siivottu pois.

Ylläoleva nykyiseni ON Ikeasta, synkeäntumma, lasiovet estävät kirjojen nopean järjestelyn ja etsimisen ja kirjat on mitenkuten tungettu hyllyihin muuton jäljiltä.

Kenellä on täydellinen tai muuten rakas kirjahylly? Inspiroivia kuvia saa lähettää, niin julkaisen ne.

Tässä olisi aika hieno, suorastaan pelottava:

Seija Vilén: Mangopuun alla

2010-10-20T10:51:00.005+03:00

Tämä kirja kertoo perheväkivallasta, hihhuliuskonnosta ja tytön matkasta pieneltä perähikiäpaikkakunnalta Intiaan kotirouvaksi, ja lopulta takaisin kotiin niin maantieteellisesti kuin oman seksuaali-identiteetin kannalta.

Kirja ei kuitenkaan sovellu sosiaalipornosta pitäville. (Tunnustan joskus kuuluvani tähän joukkoon.)

Aiheiden käsittely on täydellisen erilaista kuin tämän kärjistetyn esittelyn kannalta voisi ajatella. Teksti sekoittaa lyyristä ja arkipäiväistä ihmeellisen hauskalla ja kauniilla tavalla. Tärkeät asiat kerrotaan usein vertauskuvallisesti. Ja silti, teksti imee täysin mukanaan. Se on rehevää, kuulasta ja rinnastaa päähenkilön nykyhetkeä ja lapsuutta jopa samassa kappaleessa, niin että lukijan on pysyttävä tarkkana kuin porkkana.

Värikästä ja hauskaakin ovat kuvaukset angstisesta teini-iästä pikkukylän raitilla ja kotirouvan elämästä Intiassa palvelijoineen - ja kieltoineen. Synkeästä kaamosmaisemasta lapasineen ja tupeerattuine otsatukkineen liu'utaan lämpimänkirjavaan Intiaan, mausteisten ruokien, silkkisten sarien ja korallirannerenkaiden maailmaan.

Monet keskeiset asiat kerrotaan vain vihjeinä tai sivuhuomautuksina. Esimerkiksi perheväkivalta tulee esille niukkoina vihjeinä, kunnes yhdessä lauseessa tuodaan esille aviomiehen väkivaltainen toiminta. Lukija siirtyy seuraavaan kappaleeseen, kunnes tajuaa ja palaa taaksepäin: Hetkinen! Lukiko siinä todella noin?

Kirja antaa mielenkiintoisen kuvan Krishna-liikkeestä, johon itselläni ei ole ollut muuta kosketusta kuin katukulkueet ja temppelin edulliset kasvislounaat, joissa jotkut kävivät opiskeluaikoina. Liikkeeseen liittymisen motiivit käyvät rivien väleistä ilmi ja samoin sen opetusten omaksuminen ja niihin uskominen ja liikkeessä pysyminen samoin, vaikka tämä tuntuukin uskomattomammalta prosessilta.

Kaiken kaikkiaan tarina on huimaava kertomus erilaisesta elämästä. Missään nimessä teos ei ole tilityskirja vaan se on kypsän ihmisen jopa ulkopuolinen selostus kohtalostaan ja ennen kaikkea ehdottoman kaunis kirja, jonka ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa - ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.

Kirjailijan itsensä voi kohdata hänen blogissaan. Sain tavata hänet jokin aika sitten livenä Avaimen järjestämässä bloggari-illassa. En ollut tuolloin vielä harmikseni lukenut kirjaa. Kirjailija teki minuun hyvin miellyttävän ja kultaisen vaikutuksen ja lisäksi kun hän mainitsi lukevansa kriittisellä silmällä arvosteluja, oli erinomaisen vaikea kirjoittaa tätä tekstiä... Mutta suosittelen kirjaa siis sen yllättävyyden, kauneuden, sekä herkullisen kannen (Vilénin maalaus) takia. :-)

Reijo Mäki: Kolmijalkainen mies

2010-10-16T08:00:00.002+03:00

Dekkarikyselyyn liittyen sain juuri eilen loppuun uusimman Vareksen. Kyseinen dekkarisarja on niitä, joista olen lukenut kaikki osat. Vaikken oikein tiedä miksi ne minua viehättävät. Olisikin hauska kuulla lukijastatistiikkaa sukupuolen mukaan. Vares-kirjat ovat nimittäin pullollaan baarisukkeluuksia, krapularämmintää, mielipiteitä suoraan Persujen vaalijulistuksesta sekä kauniimman sukupuolen asettamista vähintäänkin mielenkiintoiseen valoon (piikkikoroissa ja kukkamekoissa - vaikka ehkä tämä kertoo vain Turun katumuodista).

Kyökkipsykologinen pika-analyysini onkin, että Vares-kirjat ovat raikkaan epäkorrekteja ja hauskoja. Sen lisäksi niissä on klassinen yksityisetsiväkulma minä-kertojineen, alkoholiongelmineen ja vaihtuvine kohtalokkaine naisineen; kaikki sijoitettuna sympaattiseen Turkuun. Lisäksi Vares on hyväsydäminen, mikä on mukavaa, ja rosvot tyhmiä ja erittäin värikkäitä hahmoja, nimistä lähtien.

Kolmijalkainen mies nivoo yhteen kaksi murhamysteeriä, joiden sotkuiset johtolangat liikkuvat Turun aikuisviihdemaailmassa sekä liike-elämän hyväveliverkoistoissa.

Edellisen itärajan ja vähän oman genrensäkin yli liikkuneen Vareksen jälkeen nyt heiluttiin taas tutuissa kuvioissa Aura-joen rannoilla. Kuten kuuluukin, tarina sisälsi yhden ryyppyputken, krapulanparannusvinkin, "mitä söisin tänään" -vinkin (ruisleipää mikrossa - edamilla, sipulilla ja makkaralla), muutaman kieron ja kohtalokkaan naisen, vaarallisia valkokaulusrikollisia, sekä pari kappaletta heidän ihastuttavan pölhöjä käsikassaroitaan.

Rikosta ratkaistaan luonnollisesti muun muassa Uuden Apteekin baaritiskillä, josta lyhytprosaisti Luusalmi joutuu peräti kuivatukseen neljän seinän sisälle. Kupittaan laitoksessa kirjailija sekaantuu kuumiin taulukauppoihin ja tietämättään johdattaa Vareksen oikeille jäljille selvittämään aikuisviihdetähti Esa Jalkasen katoamista sekä esimerkillisen miehen ja toimitusjohtajan, Martti Lundbergin selittämätöntä itsemurhaa.

Kolmijalkainen mies oli tutulla Vares-kaavalla kulkiessaan hauska ja viihdyttävä, rikosmysteeri sopivan kinkkinen, ja loistoainetta elokuvaksi! Odottelenkin seuraavaa Vares-leffaa...

PS Kirjailijoiden perusongelma tuntuu olevan päähenkilöiden meiningin ja mielipiteiden samaistaminen kirjailijan persoonaan. Jotenkin kun luen Vareksia, olisin kuitenkin erittäin yllättynyt, mikäli Reijo Mäki kirjoittamisen lomassa lipittelisi vihreää teetä kotona villasukat jalassa...

PPS Löysin vanhan haastattelun vuodelta 2006, josta käy ilmi että Vares-kirjojen lukijoista enemmistö ON naisia, sekä mitä kirjailija itse sanoo mahdollisesta yhteneväisyydestään Jussi Varekseen, tsekatkaapas.

Lastenkirjoja McDonald'sista

2010-10-15T14:01:00.001+03:00

Lapsille lukeminen on loistava kampanjan aihe! Ja kun se on mainiosti kytketty tuohon kauppareissujen ja lauantailounaan pelastajaan, Happy Meal -ateriaan, välttyy sen pohdiskelulta, pitäisikö kylkiäislelu ekologisesti jättää ottamatta (oikeasti taistelu on hävitty ajat sitten ja yhdestä kylkiäiskoirasta on jopa tullut poikani lempiunilelu).

McDonald'sista saa siis lokakuun ja marraskuun ajan lastenaterian mukana lastenkirjan. Kirjoja on kahdeksan erilaista ja ne ovat tunnettujen tekijöiden todella laadukkaita kirjoja. Hampurilais- & kirjareissuja voi ajoittaa kiinnostavimpien kirjojen mukaan, tietoja ja ajankohdat niistä löytyvät täältä.

Toivottavasti myös jatkoa saavan kampanjan tausta-ajatuksena on alla olevat 10 syytä, miksi lukea lapselle. Allekirjoitan nämä täysin ja lisäisin vielä, että lukeminen avaa vähän vanhemmalle lapselle jopa maailmoita joista vanhemmilla ei ole aavistustakaan. :-)

10 syytä lukea lapselle

1. Lukeminen avartaa lapsen maailmaa, kehittää ajattelua ja antaa uusia ideoita.

2. Lukeminen kehittää lapsen tunne-elämää ja kykyä tuntea myötätuntoa.

3. Lukeminen avaa pääsyn muihin maihin, aikakausiin ja kulttuureihin.

4. Lukeminen kehittää lapsen eettistä ajattelua. Kirjojen tapahtumat ja hahmot auttavat pohtimaan, mikä
on oikein tai väärin, mikä hyvää tai pahaa.

5. Kirjasta saa voimaa. Ne tarjoavat viihdettä ja jännitystä, ne naurattavat, itkettävät ja lohduttavat.

6. Kirjat auttavat katsomaan asioita eri näkökulmista eri ihmisten silmin.

7. Lukeminen auttaa ymmärtämään muita.

8. Kirja on hyvä seuralainen; sen kanssa saat ajan kulumaan yksinäisinä hetkinä.

9. Kirja on helppo ottaa mukaan ja sitä voi lukea melkein missä tahansa.

10. Ääneen lukeminen yhdistää lasta ja aikuista.

Dekkarikysely

2010-10-14T09:44:00.005+03:00

Eilisessä Hesarissa (ke 13.10.) oli yleisönosastolle piilotettuna pieni maininta suomenkielisen rikoskirjallisuuden 100-vuotisjuhlista. Sen kunniaksi HS kyseli lukijoiden mielipiteitä dekkareista ja julkaisee niitä 27.10. Lyhyet kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen hs.mielipide@hs.fi.

Ohjeistavat kysymykset olivat: Mikä on paras lukemasi rikoskirja? Oletko jäänyt koukkuun? Mikä rikostarinoissa viehättää? Vai kuulutko niihin, joita murhat ja väkivalta kirjoissa inhottavat? Missä maassa tehdään parhaat dekkarit?

Itse olen miettinyt, että dekkareita luetaan todella monista eri syistä ja kulmista. Äitini lukee psykologisia dekkareita, ja käyttää aikaa sen pohtimiseen, kuka on murhaaja. Minulle murha itsessään on ehkä sivuseikka ja heittäydyn itse tarinaan sen kummemmin arvailematta kuka on syyllinen. Jotkut lukevat eri maihin sijoittuvia dekkareita nojatuolimatkailuna.

Murha kirjan juonena on mielestäni usein vain hyvä alkupointti tarinalle, jonka kautta tuodaan esille aivan muita asioita: poliittista agendaa, matkailumainosta, feminismiä. Murha ja sen selvittäminen on mitä ilmeisimmin simppelimpi ratkaisu, kuin keksiä ihan oikea tarina ja juoni alusta asti itse. ;-)

Tietyt piirteet pitää dekkarissa kuitenkin olla että siitä pidän. Tässä kategorioita:

Keveys ja huumori: Rei Shimura ja Vares-dekkarit.

Soljuva ruotsi ja arkipuuhien kontrasti rikoksiin: Camilla Läckberg.

Musta huumori: Leif G.W. Persson.

Kirjasta toiseen venytetyt parisuhdeongelmat ja kompetentin, mutta itkuisen naisen taistelu tuulimyllyjä vastaan: Liza Marklund.

Siitäs saitte häh-häh-hää (tyhmät byrokraatit, yläluokka ja pahikset): Stig Larsson, Jan Guillou ja Jens Lapidus.

Selkeys, syvällisyys ja ihmistuntemus (sekä venetolainen keittiö): Donna Leon.

Mestarillinen vanhan kunnon tarinan kertominen, sisilian murre, fantastiset hahmot ja kiero huumori: jo lähes kahdeksankymppinen sankarikirjailijani Antonio Camilleri.

Pidän lisäksi menneisyyden synkistä tapahtumista, jotka vaikuttavat nykyisyyteen. Näitä mysteereitä löytyy usein Läckbergiltä.

Kyllästynyt olen liikoihin raakuuksiin (James Ellroy), ryppyotsaisuuteen (Karin Alvtegen) sekä epätyydyttäviin loppuihin, joissa paha ei saa millään muotoa palkkaansa koska yhteiskunta/poliisipäällikkö/poliitikot eivät salli sankarin tuoda totuutta julki (valitettavasti tämä on muuten niin superhyvän Donna Leonin helmasynti).

Dekkareiden nautinto on kuitenkin loppukädessä ennustettavuudessa! -> Murha-selvitys-ratkaisu. Pienet lukijan harhautukset kuuluvat toki kuvioon, mutta loppu pitää kyllä hoitaa kunnialla kotiin.

Kaistatonta menoa

2010-10-11T10:31:00.003+03:00

Vihdoinkin! Parivaljakko Welho ja Elisa saivat uuden kotini ADSL-yhteyden kuntoon! Elo ilman verkkoyhteyttä on ottanut koville ja olen soitellut muutamankin kiukkuisen puhelun asiakaspalveluun.

Samaan aikaan jäin äitiyslomalle joten olen ollut niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin neljän seinän sisällä, toki kirjojen kanssa.

Tällä aikaa on ilmeisesti jaettu kirjallisuuden Nobel-palkinto ja muuta vähäpätöistä. :-) Itse olen uppoutunut silittämiseen ja True Bloodin ekaan ja tokaan tuotantokauteen, jotka tosiaan eroavat paljon kirjoista mutta ovat silti ihan loistavia.

Neuvolantäti käski minun levätä kaksi tuntia päivässä, joten otan heti neuvosta vaarin ja oikaisen pitkäkseni uuden Vareksen (Kolmijalkainen mies) kanssa, joka vaikuttaa vanhalta kunnon meiningiltä (tahmaisia ryyppyputkia, stilettokorkoisia naisia, nasevaa sanailua baarissa, noloja tilanteita krapulassa) edelliseen verrattuna, joka yritteli vähän kansainvälistä vakoilutrillerimeininkiä Remeksen tapaan.

Sarita Skagnes: Vain tytär

2010-09-25T12:31:00.004+03:00

Nyt riittää kärsimyksestä lukeminen. Raskaushormonit saavat minut nyyhkimään jo Aku Ankkaa lapsille lukiessa kun tämä pääseekin treffeille Ineksen kanssa Hannu Hanhen nenän edestä. Puhumattakaan sitten Parvekejumalista tai Sarita Skagnesin Vain tytär -kirjasta (Tammi, 2010).

Minulla oli seuraavana jonossa Mangopuu, mutten uskalla tarttua siihen vielä, vaan avasin uuden Harjunpään, joka on myös ensimmäinen lukemani. Kymmenisen aloitussivua ainakin lupaa hyvää.

Mutta Vain tyttäreen siis. Skagnes on Norjaan intialaisen perheensä luo varhaisteininä muuttanut tyttö. Hän oli alunperin jäänyt Intiaan tätinsä kotiorjaksi, kun vanhemmat vaihtoivat hänet poikaserkkuunsa joka pääsi Norjaan.

Skagnesin biologista perhettä hallitsee arvaamaton ja julma isä, jonka käytös hyväksytään patriarkaalisessa Punjabin maaseudun kulttuurissa, mutta on siinäkin kontekstissa lähinnä patologista. Nujerrettu äiti vetäytyy ja ne harvat kerrat kun avaa suunsa, asettuu miehensä puolelle. Sukulaisia tulee ja menee ja kaikki ovat yhtä parkkiintuneita ja kylmäsydämisiä. Häpäisty, nolattu ja lyöty pieni tyttö yrittää olla mieliksi kaikille, mutta ystävällisyyden pilkahdukset ovat harvinaisia.

Kirja kertoo tarinan selviytymisestä oloissa, joissa lapselle ei voi kuvitella kehittyvän minkäänlaista voimaa vastustaa ja riuhtaista itseään irti. Silti Sarita teki sen. Tarina kertoo myös sairaasta perheestä ja suvusta ja ympäröivistä kulttuurisista asenteista, jotka mahdollistavat tilanteen jatkumisen.

Kirjan tuotto menee Plan Suomen hyväksi ja käytetään Koska olen tyttö -kampanjaan joka tähtää tyttöjen aseman kohentamiseen kehitysmaissa. Skagnes itse toimii hyväntekeväisyydessä ja asiantuntijana maahanmuuttajalasten ja -naisten auttamisessa. Hänellä on kunnollinen aviomies ja perhe ympärillään. Tämä lohduttaa hieman lukijaa.

Isoin kysymys, joka jäi vaivaamaan minua on, eikö Skagnesin isää ja muuta sukua hävetä kun heidän visusti salassapitämänsä kaltoinkohtelu ja ihmisoikeusloukkaukset ovat tulleet kaikkien tietoisuuteen? Skagnesin haastattelu oli eilisessä Hesarissa ja tämän viikon Me Naisissa, mutta tätä siitä ei selviä. Toivon, että mokomat eivät kehtaa päätänsä pistää ovesta ulos!

Anja Snellman: Parvekejumalat

2010-09-24T07:11:00.001+03:00

Eilinen Me Naiset -lehti käsitteli kolmea kirjailijaa, joiden uutukaiset kirjat matavat yöpöydälläni: Joensuun Harjunpää ja Rautahuone (vaikka äitini sen ehti lukea ja mainitsi raa'aksi), Sarita Skagnesin Vain tytär ja Seija Vilénin Mangopuun alla.

Vilénin ja Skagnesin kirjojen yhdistävinä teemoina on Intia ja perheväkivalta. Skagnesin haastattelu kertoi hirvittävästä maailmasta, jossa tytär on kotitalousrobotti vailla ihmisarvoa. Pikkusisko ei tästä selvinnyt, Skagnes selvisi ja kirjoitti tarinansa kirjaksi.

Samaa teemaa fiktion keinoin tutkii Snellmanin Parvekejumalat (Otava, 2010), jonka sain loppuun eilen illalla sänkylukemisina. Arvatkaa paljonko nukuin yöllä. Luettuani ensin Skagnesin haastattelun, joka kertoi hyvin samantapaisesta elämästä kuin kirjan päähenkilö Aniksen, kietoutui todellisuus ja tarina yhteen niin että surin suloisen päähenkilön kohtaloa ja elämää vielä unissakin kuin todellista ihmistä.

Tämä kertoo jo paljon kirjasta. Aniksen ja Allan kirjoituksia, ajatuksia ja kerrontaa yhdistävä kirja avaa ikkunan teini-ikäisen tytön ja nuoren naisen pään sisään. En lakkaa ihmettelemästä, miten Snellman on hankkinut taustatietonsa yläasteikäisten suomalaisten ja somalityttöjen elämästä. Myös kulttuurin, sanontojen ja pienten arjen yksityiskohtien tuntemus oli hämmästyttävää. Ja taustatyön on parasta olla oikein, tai muutenkin aran aiheen käsittely voidaan helposti mitätöidä epäuskottavaksi.

Näkyvinä teemoina ovat maahanmuuttajien ensimmäisen ja toisen sukupolven sopeutuminen ja erot sekä Islam, sen valitseminen tai siihen ja perinnäistapoihin syntyminen. Yleisempinä ja tärkeämpinä teemoina kirjasta nousivat mielestäni kuitenkin vanhempien ja lasten suhde, lasten arvostaminen ja kannustaminen ja poikien ja tytärten sekä saman perheen lasten erilainen kohtelu.

Toinen vahva teema ja ilmiö, joka koskee mihin tahansa uskontoon maallisen ja rankan elämän jälkeen kääntyneitä, on tiukkapipoisuus ja muiden sormella osoittelu, joka on rajusti fanaattisempaa kuin johonkin uskontoon syntyneillä ja sen parissa kasvaneilla.

Tällaisesta kehityskulusta vastaa kirjan toinen keskushenkilö, suomalainen Alla, joka sekoilee rankasti yrittäessään irtautua yltiösuvaitsevasta äidistään ja poissaolevasta isästään. Alla päätyy palaamaan Islamiin, joka määrittää hänen olemassaololleen rauhallisen, säännöstellyn, minimalistisen olotilan ja liikkumisenvapauden, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa.

Anis taas on somalimaahanmuuttajien tytär, joka kantaa perheessään sopeutumattoman leimaa. Sietämättömässä tilanteessa elävät vanhemmat (isä arvottomana parvekkeenlasittajana, äiti hiljaa kotiorjuuden ja ympärileikkaustuskansa kärsivänä vaimona) purkavat pahan olonsa Aniksen kurissapitämiseen.

Ja onnettoman Aniksen paheelliset intohimot ovat todellisuudessa niin viattomia ja herttaisia: koulunkäynti, flamenkotunnit, luonnonsuojelu, rimppakinttuinen Luka-poika, kirjaston satukirjat, kynsilakka, nitistetty ja katoava ystävä Vanilja.

Anis taistelee pienten vapaudenpilkkujensa säilyttämiseksi vaikka niiden hinta väikkyykin tummana varjona hänen yllään jo kirjan alusta asti. Kelkan suistaa syöksyyn Alla, jonka usko ei ehkä sittenkään ole niin seesteistä.

Kirjassa tunteita ja arvoja heijastavat tilat: verhoin pimennetty koti, parvekkeet, luolat, tyhjänä muilta lukittu Allan huone, sellimäinen kodinhoitohuone johon Anis puolestaan on lukittu sisään. Kieli on runollista, mielikuvituksellista ja anarkistisen lapsekasta, antaessaan pehmennetyn ilmiasun vasta lapsen maailman jättävän tytön ja julman todellisuuden kohtaamiselle.

Kirja on melankolinen, kaunis ja tärkeä. Se on kaikille vanhemmille joiden pitäisi rakastaa pieniä tyttäriään.

Bloggaritapaaminen

2010-09-23T07:30:00.000+03:00

Sosiaalisen median ehdoton edelläkävijä kirja-alalla on Avain & BTJ!
Meidät, eli joukko kirjablogaajia, kutsuttiin tutustumiskäynnille - aivan kuin nuo goodie-bagien ja ilmaispippaloiden supersankarittaret muotibloggarit!

(Myös meillä tapaaminen aiheutti stressiä asuvalinnan suhteen; ollako silmälasipäinen kirjanörtti, mustaan kaapuun pukeutuva syvällinen humanisti vaikko mikä.)

Saimme tavata ihkaoikeita kirjailijoita ja pääsimme kyselemään heiltä suoraan kirjoittamisesta ja kirjoista. Paikalla olivat supersympaattiset Seija Vilén ja Anna Kortesalmi. Arvatkaa harmittiko, etten ollut lukenut Mangopuun alla etukäteen. Nyt tartun siihen sitäkin innokkaamin. Ainakin kirja olisi vahva ehdokas herkullisin kansikuva -kilpailun voittajaksi (kannessa on Vilénin maalaus - tosin väärinpäin käännettynä). Myös Hullu akka! -kirja johon Anna on kirjoittanut jutun, vaikutti kärjekkään hauskalta.

Vastaavanlaisia tapahtumia voisivat järjestää muutkin kustantamot (vink-vink!). Näin suurlukijana, mutta maallikkona, oli todella kiinnostavaa päästä kyselemään miten kirja syntyy, miten markkinointi toimii ja minkälaiset kirjat pääsevät esille, sekä miten blogeihin suhtaudutaan ammattilaisten näkökulmasta.

Teemoja nousi esille vaikka kuinka enkä malta odottaa, että pääsemme jatkamaan juttua.

Kamera on vielä muuton jäljiltä laatikossa (ja puolirikki) joten en pysty nyt liittämään poseerauskuvaa logoseinän edessä. Ensi kerralla!

Tunnustan: olen kirjablogaaja

2010-09-07T19:44:00.000+03:00

Sain Inalta muiden kirjablogaajien joukossa Beautiful Blogger Award -tunnustuksen. Nimi viitannee meidän kirjabloggareiden osalta puheenvuorojemme sisältöön ja mielipiteiden kauneuteen. Toisin kuin muotibloggarit, olemme nimittäin enimmäkseen kasvottomia tai kirjojen taakse piiloutuneita. :-)

Tai ainakaan emme tavallisesti julkaise kuvia päivän outfitistä. Vaikka idea ei itse asiassa ole lainkaan pöhkö!

"Tässä mä Akateemisessa uusin Itkonen kädessä ja Salvatore Ferragamo -lompsa jo aukeamassa, päivän asu: tennarit (Le Coq Sportif), paita (Zara, ei mee enää kiinni raskausmahan takia), housut (Lindex, nyppyiset), korut (mummun & äidin kokoelmista), asusteet (kirjapölyä), laukku (Esprit, mahtuu kirja)."

Voisimme saada lisää lukijoita ja laajentaa kohderyhmää! Hei vähän human interest -kulmaa mukaan. Ei kirjanörtitkään jaksa joka päivä lukea vaan arvosteluja.

Mutta kiitos siis inspiroivasta tunnustuksesta!

Joka ilmeisesti sisältää ukaasin paljastaa itsestään 7 hurjaa syväluotaavaa seikkaa ja lähettää tunnustuksen edelleen 7:lle blogaajalle. Brr, mystinen luku!

1. Olen lukenut niin paljon kirjoja elämäni aikana, että sen lisäksi että olen menettänyt ajastani kolmasosan nukkuessa, olen tähän mennessä hukannut vajaa 10.000 (nopealla laskutoimituksella) tuntia todellisuutta paossa kirjan kansien välissä.

2. Jos minun pitäisi rakastua ja mennä naikkariin jonkun kirjailijan kanssa (kuolleet tietty lasketaan myös), ottaisin ehdottomasti Roald Dahlin tai Axel Munthen.

3. Kannustan lapsiani ruokapöydässä lukemiseen. (Jotta saan itse lukea rauhassa.) Opetin heitä lukemaan taskulampun valossa peiton alla.

4. Haluaisin tietenkin itsekin olla kirjailija, mutta en ymmärrä miten joku pystyy niin pitkäjänteiseen suoritukseen? Sitäpaitsi olen lukenut liikaa ja jokainen itse kirjoittamani lause tuntuu jonkun plagiaatilta.

5. Osaan kääntää sanoja väärinpäin salamannopeasti. Jos joku sanoo minulle esim. pullakahvi, osaan kääntää sen välittömästi muotoon ivhakallup. Harmi ettei Speden Spelejä enää ole.

6. Olen kokeillut miljoonaa harrastusta, kuten miekkailu, potkunyrkkeily, baletti, lambada, ratsastus, tennis, juoksu, sulkapallo, fudis, sähly, telinevoimistelu, hot-jooga jne. Tämä siis ennen kuin hyväksyin sisäisen nörttini ja löysin kirjablogit!

7. Aloitin blogin testimielessä, koska tutkin tuolloin työelämässä toisen genren blogeja ja niiden hyödyntämistä. Yhtäkkiä tajusin, että verkossa voin vapaasti kertoa lukemistani kirjoista ilman että keskustelukumppani katsoo minua oudosti ja kysyy: "Mitä, oletko lukenut muka senkin?"

En keksi seitsemään blogia, joten laitan minäkin tunnustuksen eteenpäin yhdelle, vähän erilaisen genren blogaaja Peppelle: hän on äitiyslomalla oleva päätoimittaja, joka kirjoittaa elämästä vauvan kanssa ja on myös kovan luokan kirjafriikki.

Jens Lapidus: Siisti kosto

2010-09-07T18:04:00.000+03:00

LIKE, 2010.

Jens Lapidus on mies, joka on keksinyt nasevan tyylin kirjoittaa. Lisäksi hän on söpö ja esiintyy itse kirjojensa kansissa. Koska hän on asianajaja, tuntee hän Tukholman alamaailman ja pahisten kuviot.

Lapiduksen kirjoissa on hemingwayläinen toteavan kuiva tyyli viety äärimmilleen ja vieläpä koristelu kenoviivoin ja kaksoispistein. Tosimiehet välttävät myöskin verbien käyttöä viimeiseen asti.

Lapiduksen kirjat: ei verbejä. Hahmoista puuttuu naiset/mimmit. Tiukkaa kamaa. Battle rattle.

Miksi näitä sitten lukee kolmekymppinen pikkulasten äiti? Tietty koska haluaisin oikeasti kruisailla pimeillä kujilla ja hakata portsareita kamujen kera, iltasatujen lukemisen sijaan.

No oikeasti ehkä samasta syytä kuin pidän Hemingwaystäkin (mikä ei tarkoita että sijoittaisin kirjat jotekin samalle tasolle laadullisesti). Ne avaavat ikkunan uuteen, kovaan maailmaan ja tuossa todellisuudessa naama näkkärillä luovivien henkilöiden pään sisään.

Kakkoskirja Stockholm Noir -trilogiassa päästää meidät lähiöiden jengien, jugoslaavimafian ja palkkasotilaiden maailmaan. Yksi päähenkilöistä, Mahmut, edustaa Albyn "mutakuonopoweria". Sanaa viljellään kirjassa reippaasti toisen polven maahanmuuttajien itsensä toimesta.

Tarkistin huvikseni mieheni lukemasta italiankielisestä versiosta (Mai far cazzate) ja siellä puhutaan samoissa kohdissa häveliäästi siirtolaisista, immigranti. Italialaiset tuppaavat tykkäämään sievistelystä, mutta heillä aihe on myös taatusti kuumempi peruna kuin meillä.

Kirjasta pitää toiminnan lisäksi myös siksi, että niin roistoja kuin ovatkin, ovat hahmot jollain lailla symppiksiä ja vähän reppanoitakin. Mahmutkin haluaisi viimeisellä tapaamisella halata sopeutumisneuvojaansa (muttei kehtaa), vaikka muka inhosi tämän tylsiä juttuja työn hausta ja saharanlevyistä takamusta.

Actionia siis riittää. Ensimmäinen kirja oli omassa luokassaan ehkäpä Tukholman mielenkiintoisen raha- & prinsessapiirien takia, mutta myös tämän sivut kääntyilivät nopeasti.

Odotan kolmatta, jo sen takia että elättelen yhä toivoa että yhteiset henkilöhahmot liittävät kaikki kolme tarinaa jotenkin yhteen ja ekan kirjan aloitusmysteeri ratkeaa trilogian sulkevassa osassa...

PS Katsoin muuten ykkösosaan pohjautuvan leffan ja petyin. Ei tätä voi siirtää valkokankaalle. Vai mitä mieltä olette? Traileri alla.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

2010-09-05T14:16:00.000+03:00

Miksi Stephen King on niin hyvä? Olenko leimautunut häneen liian pienenä vai onko hän vain kertakaikkiaan (kauhun) mestari? Laitoin kauhun sulkeisiin, koska Kingin kirjoissa ehkä parasta on arjen kuvaus: miesten väliset kinkku-sinappileipä- & olut-hetket tai lasten keskustelut puuhun rakennetussa majassa. Kingin arkipäivän hahmot ovat hivenen raadollisia (kuten mekin) ja heidän päässään poukkoilee kummallisia ajatuksia (kuten meidänkin), vaihdellen hupaisista kammottaviin.

Kauhu hiipii aina näyttämölle varkain. Tammen julkaiseman uuden kokelman kolmessatoista tarinassa on yliluonnollista kauhua vain osassa, ja niistäkin se pakollinen hirviöjuttu on selitettävissä aistiharhoiksi. Tarina psykiatrin pakeille tulevasta pakkoneurooseista kärsivästä potilaasta onkin parasta Kingiä; kuka meistä ei olisi laskenut rivissä olevia esineitä tai kenestä hiljainen metsä ei olisi joskus aivan yhtäkkiä näyttänyt uhkaavalta.

Viihdyttävämmästä päästä (jos kärsit ahtaanpaikankammosta ja tykkäät rypeä siinä) oli kertomus vihamiehensä toimesta kaatuneeseen työmaavessaan suljetuksi joutuvasta miehestä. Tässä stoorissa on anarkistista voitonriemua. Loppuselityksissä King kertoo jutun kirjoittamisen olleen arveluttavan hauskaa lähinnä aihepiirin edellyttämien ruokottomuuksien johdosta. Minulla on 2- ja 4-vuotiaat lapset joten aihepiiri on kotonamme (korkeakirjallisuuden lisäksi) jokapäiväinen keskustelunaihe ja huumorintajumme varsin samanlaiset (juu, ja minä taas olen 34-v), joten arvostin Kingin rohkeaa tarttumista vessahuumorin ja kauhun yhdistelevään oivaan alalajiin.

Muissa tarinoissa sivutaan ennakkoaavistuksia, rakkautta kuoleman rajan ylitse, kaksoistornien romahtamista, ihmeparantumisia ja murhanhimoisia kesäasukkaita. Osa novelleista ei ole juoneltaan muuta kuin vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta henkilöiden taustan, elämäntilanteen ja ihmissuhteiden rakentaminen tekee niistä kiinnostavia kertomuksia.

King itse toivoo loppukaneetissaan että kirja pitelisi lukijaansa pelosta unettomana edes tunnin-pari valojen sammuttamisen jälkeen. Itse toteaisin, että on erikoista miten kauhukirja saa kylmien väreiden lisäksi paikoin nauramaan ja lopuksi jättää lukijalle hyvän mielen (vai olenko vain paatunut - viittaan yhä aikaisin aloittamaani King-harrastukseen).

Arvelisin kuitenkin että takana on nimenomaan Kingin humaani ihmisymmärrys ja vähän kiero huumorintaju - ryppyotsaisiahan novellit eivät ole. Tämä on lahja jos mikä!

Kirjamarkkinointi siirtyy nettiin

2010-09-03T08:07:00.005+03:00

Kustantamojen markkinointi- ja viestintäosastoilla mietitään kuumeisesti samaa kuin muillakin aloilla: miten muuttaa tyytyväiset asiakkaat suosittelijoiksi? Vinkkejä ja suositteluja haetaan eniten netistä ja sosiaalisesta mediasta saarnaavatkin nyt kaikki kynnelle kykenevät: viestintä-, media-, mainos- ja digitoimistot (sekä kaikki muut mahdolliset jotka haluavat osansa kakusta). Ne yritykset jotka Web 2.0:ssa eivät vielä ole, potevat huonoa markkinoinnillista omaatuntoa.

Kirjapiirit ovat valtavan suosittuja ja kirjavinkkisivuja sekä kirjablogejakin on jonkin verran. Kirjan suositteleminen kaverille kahvipöydässä saattaa saada hänet ostamaan sen, mutta jos suosittelu tapahtuu esim. Facebookin kautta, saattaa sata muutakin ihmistä innostua ja ostaa kirjan. Voisiko meidät lukutoukat valjastaa levittämään uutuuskirjoista hyvää sanomaa?

Tätä yrittää ainakin Gummerus, jonka Facebook-kampanjan kautta useamapikin kirjabloggari tilasi "tykkäämällä" John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Sivustolla on 485 tykkääjää, 500 ensimmäistä sai kirjan (osa on saattanut poistaa sivuston listaltaan kirjan saapumisen jälkeen). Sivulla ei suoraan kehoitettu arvostelemaan kirjaa, mutta keskusteluosiossa voi siitä kertoa mielipiteensä. Tähän mennessä vasta jokunen on aktivoitunut.

Ilmeisesti Gummerus on kirja-alan edelläkävijä (!) word of mouthin hyödyntämisessä, sillä pääsin Avun lukupiiriin joka on myös Gummeruksen järjestämä. Ilmoittautuneiden joukosta valittiin tietty määrä, jotka saavat kolme dekkaria luettavakseen. Kirjailijat ovat minulle uppo-outoja, joten luen ne mielelläni: Douglas Preston - Isku, Lincoln Child - Utopia sekä Douglas Preston & Lincoln Child, Kuoleman asetelma (kuulostaa vähän Remekseltä - eikö vain?).

Tähän kampanjaan valitut taas sitoutuvat lukemaan kirjat ja antamaan niistä arvostelunsa netin kautta. Arvosteluja saatetaan myös siteerata mainonnassa.

Mietin itse näitä asioita työkseni ja vaikka en tunne sen tarkemmin kirja-alaa, arvelisin että sanoma- ja naistenlehtien arvostelut sekä hyllysijoittelu kirjakaupoissa ovat keskeisiä kirjan myynnille. Näkyvyys netissä vähintäänkin tukee tätä ja tietyn kohderyhmän kirjoissa voi aivan varmasti olla jopa keskeinen tekijä.

Peter Franzén: Tumman veden päällä

2010-08-01T21:25:00.003+03:00

Tammi, 2010.

Perhehelvettiä on vaikea kuvailla vailla katkeruutta. Niin Franzén kuitenkin tekee pitkälti omaelämänkerrallisessa esikoiskirjassaan Tumman veden päällä.

Päähenkilö Pete on pieni poika joka on kuvattu todenmukaisesti kiintymyksen-, häpeän- ja vihantunteineen. Aina välillä lukija muistaa: ai niin! tuollaista oli olla lapsi. Myös ympäröivän maailman kuvaus on ihastuttavan onnistunutta niin lapsen näkökulman osalta kuin kuvauksena elämästä pohjoisessa, sekä ajankuvauksena (...muistatko vielä sunnuntai-iltapäivän mustavalkoiset Tarzan-leffat, joiden aikana ulkona alkoi jo pimetä?) .

Petellä on ympärillään lämpimiä ihmisiä: mummo ja pappa, äiti ja pikkusisko Suvi. Myös uusia sukulaisia astuu kuvaan mukaan. Kaikkia käänteitä ja taustoja ei kerrota suoraan, vaan maailma esittäytyy lukijalle hieman kaoottisena ja selittämättömänä, paikoin lähes maagisena, kuten pienelle lapselle.

Peten perhe on onnellinen, mutta vähitellen asiat kotona alkavat liukua tilanteeseen jossa niiden ei pitäisi olla. Isä ja äiti riitelevät öisin, välillä isä makaa sohvalla ja välillä joudutaan lähtemään yöllä mummolaan. Tilanne kulminoituu rujosti ja Peten on pakko nähdä isänsä uusin silmin.

Vaikka Peten perhe ajautuu kuiluun, on kirjassa hämmentävää ilkeiden aikuisten vähyys. Lapsuuskuvauksissa on tavallisesti helppo vääntää lukijasta sympatioita, kun viranomaiset, terveydenhoitajat ja opettajat ovat tylyjä ja ymmärtämättömiä. Peteä ympäröivät leppoisat, vaikkakaan ei täydelliset, aikuishahmot, joka on varmasti lapselle jonkinlainen selviämisen tae kun kotiolot ovat kurjat.

Jos joku (muukin kuin minä) ilkeä kyynikko epäilee, että tämä kirja on näyttelijän tapa hankkia lisätuloja rahastaen lapsuutensa kovilla kokemuksilla, hän(kin) erehtyy. Kirja on kirjoitettu taitavasti ja kauniisti. Se ei saarnaa, valita, eikä sorru halpoihin ratkaisuihin.

Vaikka teemana on lapsuuden loppu, on tarinan kantavana voimana toivo, positiivisuus ja rakkaus. Pientä Peteä jäi ikävä!

SYKSYN kirjalistat

2010-07-26T18:04:00.000+03:00

(Kuva: Pia Nikkinen, Etelä-Karjalan kuvapankki)

Olen kurja ilonpilaaja kun puhun syksystä, vaikka aurinkokin näyttää taas pilkistelevän... Näin loman loputtua tuntuu vain että tässä se kesä nyt sitten oli. Homma hoidettu!

Ajattelin lukea hieman systemaattisemmin syksyllä. Muutakin kuin vain käteeni ensimmäisenä osuvia ajanviettokirjoja. Esim. HS:n loistavasta klassikkoautomaatista voisi hakea muutaman teoksen, joihin tutustua.

Ja sitten muutaman uutukaisen kirjan. Kävin kurkkimassa kustantamojen syksyn uutuuksia. Julkaistavien kirjojen määrä on VALTAVA! Miten nämä ikinä voivat kaikki maksaa itsensä takaisin Suomen väkiluvulla? En yhtään ihmettele, että ala on hankala ja turbulenssissa.

Vaikka kyllä olisi kiva olla töissä kustantamossa...!

Nyt listalla ovat:

Suomalaiset

Laura Honkasalo: Eropaperit

Eve Hietamies: Yösyöttö

Peter Franzen: Tumman veden päällä

Vakavastiotettava kirjallisuus :-)
Alice Munrolta on tulossa uusi suomennos.

Thomas Mann: Tohtori Faustus (maannut hyllyssä vuoden - jumaloin Mannin novelleja yli kaiken, mutta tämä on niin paksu...)

Italia-teemaisia

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Kirsi Piha: Medicien naapurissa: pieni talo Italiassa

Tositarinat

Sarita Skagnes: Vain tytär

Kauhu

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (teinivuosieni - ja muidenkin - suosikkikirjailija!)

Onko vinkkejä/inside-tietoa syksyn muista uutuuksista?

Skandi-invaasio veronalaisessa kirjakaupassa

2010-07-25T11:46:00.000+03:00

Giunti al Punto on ehdoton lempikirjakauppani Veronassa, siksikin että se on auki puoleenyöhön! Pienessä prosecco-hiprakassa illallisen jälkeen tulee ostattu entistä löyhäkätisemmin kirjoja.

Muu kuin italiankielinen valikoima on hyvin pientä. Vampyyrikirjat olivat englanninkielisessä tarjonnassa hyvin edustettuina. :-) Huomasin myös että Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat oli kaikki jo käännetty italiaksi.

Skandidekkaristien valikoima taas oli hurmaavan suuri. Ruotsalaisista dekkaristeista löytyivät kaikki isoimmat, sekä uudemmista esim. Camilla Läckberg. Myös Ted Lapiduksen Stockholm Noir II oli jo käännetty, suomeksi se on vasta tuloillaan. Sen lisäksi löytyi paljon minulle täysin tuntemattomia ruotsalaisia dekkarikirjailijoita.

Ja ihana yllätys oli nähdä Sofi Oksasen La Purga (Puhdistus) paraatipaikalla hyllyssä! Kirjaa myös kehuttiin Italian Vanity Fairissa aloituksella: "Ihanaa, vihdoin skandikirjailija, joka ei kirjoita dekkareita!"

Italialaisissa kirjakaupoissa on hämmentävän laaja valikoima tosikertomuksia kolmannen maailman ja arabimaiden naisten kohtaloista. Kansikuvassa tietysti huivin raosta pilkistävät kauniit silmät ja nimenä jotain tyyliin: Elämäni vankina/Elävältä poltettu/Lapsimorsiamen kohtalo/Pakomatka häkistä/Hunnun orjana tms...

Genren kirjoille on omistettu valehtelematta kokonainen pitkän pitkä hyllykkö. Ilmeisesti ne myyvät! Sosiologi voisi analysoida miksi italialaiset naiset (oletettavasti) haluavat lukea niitä.. Ehkä prosessoidakseen oman yhteiskunnallisen asemansa epäkohtia?

Joukossa vilahti tosin yksi helmi: Fatima Mernissin Lapsuuteni haaremissa. Nimi voisi lupailla skandaalinkäryistä kauhukertomusta, mutta tämä on lämminhenkinen ja viisas kirja. Mernissi on marokkolainen tutkija joka kuvaa lapsuuttaan usean perheen yhteisasunnossa, rehellisesti mutta herttaisesti. Suosittelen!

Leimattua naisen lihaa / Italian TV

2010-07-23T13:48:00.006+03:00

Törmäsin L'espresso-lehdessä kirjoitukseen Lorella Zanardon dokumentista Il Corpo delle Donne (naisten kehot), joka on julkaistu kesällä netissä - räjäyttäen keskustelun ja hätähuudon naisten esittämisestä Italian TV:ssä.

Kävin katsomassa dokumentin, joka on kuvastoltaan pöyristyttävää ja analyysiltään kiihkoilemattoman viiltävää, suorastaan melankolista. Dokumentti koostuu pätkistä eri prime time -ohjelmia ja niiden esittämiä vähäpukeisia, leikeltyjä, toisiaan vastaan usutettuja naisia ja heitä halvalla pistäviä miehiä.

Italia on tunnettu sirkusmaisesta ja seksistisestä visuaalisesta kuvastostaan. TV:ssä esitettyjen naisten nöyryyttämisessä ei enää kuitenkaan ole kyse estetiikasta. Miten tällainen jokapäiväinen aivopesu vaikuttaa pieniin tyttöihin ja poikiin? Ja miten tähän on tultu maassa, jossa 70-luvulla oli vahva feministinen liike ja tänään älykkäitä ja asiallisia naisia huippututkijoina ja liike-elämässä?

Dokumentin sisällöstä kertoo jotain se, että lopun pätkä sai minut itkemään. Siinä on koukuista ripustettu ilmakuivattuja kinkkuja, joiden joukkoon ripustetaan katosta roikkumaan tyttö takapuolen paljastavat stringit yllään. Tytön kikattaessa hämmentyneenä ja sätkiessä avuttomana ilmassa, leimaa lihakaupan myyjä hänen pakaransa samanlaisella leimalla kuin kinkut.

Jotenkin tyttölapsen äitinä tuo kuva oli äärimmäisen surullinen.

Tämä todella laadukas dokumentti löytyy englanniksi teksitettynä: http://www.ilcorpodelledonne.net/?page_id=91

Oheisesta linkistä löytyy englanniksi mielettömän hyvä kirjoitus dokumentista, Italian telkkarista ja yhteiskunnan ilmapiiristä:

http://www.cbc.ca/arts/tv/story/2009/12/11/f-womens-bodies-italian-television.html

Ks. myös helmikuiset kommenttini mm. mainoksista Italian TV:ssä:

http://kirjapeto.blogspot.com/2010/02/kirjat-hiiteen-ja-televisione-paalle.html

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

2010-07-18T14:42:00.002+03:00

Luin tämän italiaksi - Il bambino con il pigiama a righe - mutta se on myös suomennettu, koska muistan lukeneeni joitain arvosteluja.

Mitä voin sanoa tästä kirjasta? Ilmeisesti hyvin käyttäytyvän kirjabloggarin pitäisi noudattaa takakannen linjaa ja olla paljastamatta juonta, jotta lukija saa itse keksiä mistä on kyse. Kirja on alunperin tarkoitettu nuorisokirjaksi, mutta ainakin aikuinen lukija (ja veikkaan että nuorikin) huomaa kyllä varsin pian, vain muutaman sivun jälkeen mistä on kyse.

Jos et halua tietää, älä siis lue tästä eteenpäin.

Tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta ja kirjoitettu sadunomaisesti esimerkiksi toistoa ja yksinkertaistamista hyväksi käyttäen. Päähenkilö Bruno on 9-vuotias poika toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Perhe joutuu jättämään kauniin kotinsa Berliinissä, ystävät ja isän ammattia paheksuvan rakkaan isoäidin ja muuttamaan Puolaan isän työn perässä.

Brunolle ei ole koskaan selvinnyt mitä isä työkseen tekee, mutta jotain hyvin tärkeää se on. Lukijalle valkenee pian, että isä on natsiupseeri ja johtaa Auschwitzhin tuhoamisleiriä. Uusi koti on ankea, muita lapsia ei ole lähimaillakaan ja Brunon ikkunasta näkyy vain outoja parakkeja piikkilanka-aidan takana. Aidan takana vaeltaa ihmisiä joilla kaikilla on raidallinen pyjama.

Tekemisen puutteessa Bruno suorittaa tutkimusretkiä ja päätyy piikkilanka-aidan luo. Sen toisella puolella istuu samanikäinen, laiha, kuoppasilmäinen poika pyjamassa. Shmuel ja Bruno ystävystyvät salaa aidan eri puolilla istuen.

Kirja tarjoaa uudenlaisen näkökulman juutalaisvainoihin. Sen idea on paljastaa yhden ihmisryhmän sorron järjettömyys viattoman lapsen kysymysten kautta sekä rinnastaen kaksi samaan aikaan syntynyttä lasta: miksi toinen saa roast-beefiä illalliseksi kun toisen kohtalo on lyönnit ja erottaminen vanhemmista?

Asettelu on vain viety niin pitkälle, että se alkaa jo ärsyttää. Päähenkilö olisi ollut uskottavampi 6-vuotiaana. Tuntemani 9-vuotiaat ovat skarppeja ja fiksuja. Brunon naivius ja ymmärtämättömyys on tietysti seurausta saksalaisesta kasvatuksesta, jonka uhri kyselemättä totteleva isäkin on. Vanhemmat eivät selitä tai kerro Brunolle mitään ja hänen pitää seurata sääntöjä vastaan pukisematta.

Siltikin Bruno tuntuu suorastaan törpöltä, vaikka ilmeisesti maailmasta paljon enemmän ymmärtävä Shmuel pitää häntä hyväsydämisenä. Spartalaisesta kastatuksesta huolimatta/johtuen ei Brunolla myöskään ole paljon selkärankaa, vaan hän esimerkiksi syö kävellessään suklaakakun palan, jonka oli aikonut viedä luurankomaisen laihalle ystävälleen.

Jos päähenkilön tekee näin pöhelöksi, ei voi vaatia että lukijaa liiemmin itkettäisi loppuratkaisu.

Ajattelin kuitenkin lainata myös leffan; lapsinäyttelijät ja ajankuvaus voisivat tehdä sen mielenkiintoiseksi.

------

Jatkuu saman päivänä... kävin hakemassa leffan lainaan ja sain jopa katsottua sen putkeen (lapset isoäidin kanssa kävelyllä).

Harvoin käy niin, että leffa on kirjaa parempi mutta nyt väittäisin melkeinpä niin. Leffassa oli ajankuvaa ja interiöörit sekä vaatteet kuvittivat kirjaa mahtavasti. Bruno oli sympaattisempi ja uskottavampi hahmo, ei niin yksinkertaisen oloinen kuin kirjassa. Myös äidille oli annettu loogisempi, isompi rooli. Pidin myös loppuratkaisun eroavaisuudesta. Kannattaa katsoa.

Charlaine Harris: Dead as a doornail

2010-07-16T19:35:00.000+03:00

Ace Books, 2006.

Sarjan viidennessä kirjassa myös Sookien perusjätkäveli Jason saa tuta yliluonnollisen kosketuksen. Saamiensa muodonmuuttajan puremien takia muuttuu hän ihmispantteriksi ensimmäistä kertaa täyden kuun aikaan.

Samaan aikaan riehuu Bon Tempsissä sala-ampuja, joka niittaa muodonmuuttajia ja ihmissusia. Omalaatuisen degeneroituneen lähikylän muodonmuuttajayhteisö epäilee Jasonia hyökkäyksistä ja Sookien on puhdistettava hänen maineensa ennen seuraavaa täysikuuta.

Ammuskelujen vuoksi Sookien työnantajan baari Merlotte's jää ilman baarimikkoa ja alueen vampyyripäällikkö Eric lainaa sijaiseksi charmantin merirosvovampyyrin. Eric ei muista mitään oleskelustaan Sookien luona ja haluaisi kovasti tietää, mitä tuona aikana on tapahtunut...

Sivujuonina tarinassa on Sookien ystävättären Taran hämmentävä suhde sadistiseen vampyyriin Mickeyhin sekä ihmissusien yhteisön uuden laumanjohtajan valinta. Myös Bill ilmaantuu taas tarinaan, antaen viitteitä siitä että Sookien ihmis/vampyyrisuhdesotkut eivät ehkä olekaan ainiaaksi historiaa.

Kirjassa viehättää taas luonteva ja nauruhermoja kutkuttava Sookien kertojanääni. Henkilögalleriassa yhdistyvät värikkäästi Yhdysvaltojen etelän pikkukaupungin asukkaat ja arkielämä sekä yliluonnolliset hahmot ja niiden pimeä, vetoava maailma.

Jään himoitsemaan seuraavaa osaa!

Charlaine Harris: Dead to the world

2010-07-14T15:00:00.000+03:00

Ace Books, 2005.

Southern Vampire Mysteries -sarja jatkuu. Pidän sarjasta, koska kirjailija ei kopioi menestyskonseptiaan vaan marssittaa joka kirjassa näyttämölle uusia yliluonnollisia ilmiöitä ja vaaroja. Myös sankarittaren elämässä ja lähipiirissä tapahtuu muutoksia.

Nyt taka-alalle on väistynyt pettymyksen tuottanut poikaystävävampyyri Bill Compton ja kirjassa saa enemmän tilaa selkeästi kiehtovampi ja haastavampi hahmo, viileänvaarallinen viikinkivampyyri Eric.

Työpaikka baarin tarjoilijattarena pysyy samana. Sookie Stackhouse onkin ihastuttava päähenkilö juuri siksi, että hänen elämässään sekoittuvat arkipäivän huolet vakuutusmaksuista sekä yksinäiset TV-illat Tipi-maksipaitulissa vertahyytäviin seikkailuihin ja yliluonnollisiin ajatuksenlukijan kykyihin.

Dead to the world -kirjassa Sookie saa vieraakseen Ericin, joka kärsii muistinmenetyksestä. Lumouksen takana on mahtava noita, joka on samalla myös ihmissusi ja buustaa voimiaan juomalla vampyyreistä laskettua verta. Luvassa onkin voimanmittelö noitien, ihmissusien, keijujen ja vampyyrien kesken. Ja myös Sookie imeytyy vastustamattomasti tapahtumien syövereihin...

Tällä kertaa Sookien ei kuitenkaan tarvitse kärsiä yksinäisistä öistä, sillä muistinsa ja identiteettinsä kadottanut Eric on huomattavasti herttaisempi ja suloisempi kuin tavanomainen arrogantti itsensä. Mukana seikkailussa on myös mainio vampyyri Bubba (joka muistuttaa hurjan paljon Rock&Rollin kuningasta - oletko koskaan ihmetellyt onko niissä ilmestymisissä jotain perää?) sekä arvaamaton muodonmuuttaja Debbie Belt, jolla on kana kynittävänään Sookien kanssa.

Noitien vallankaappausyrityksen lisäksi Sookiella on selvitettävänään veljensä Jasonin yllättävä katoaminen, joka tuo kirjaan dekkarinomaisuutta.

Juoni rullaa eteenpäin vauhdikkaasti yhdistäen toimintaa ja romantiikkaa. Sookien helmasynnit - itkeminen ja asioihin sekaantuminen - rulettavat myös tässä kirjassa. Neljännen osan kohdalla on Sookien joutunut niin syvälle yliluonnolliseen maailmaan, että hän ei voi enää välttää seikkailuihin joutumista parhaasta tahdostaan ja yrityksistään huolimatta. Tämä tosin myös takaa meille hyviä jatko-osia luettavaksi. :-)

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

2010-07-12T15:00:00.000+03:00

Pohdin kahteen kertaan tämän kirjan kelpuuttamista lomapokkaripinoon. Se jäi ensi alkuun hyllyyn, koska mieleeni oli jäänyt hyvin kahdenlaisia mielipiteitä tästä. Kaduin kuitenkin myöhemmin ja kävin hakemassa kirjan; jos kirja herättää paljon keskustelua, on se varmasti lukemisen arvoinen.

Päähenkilö (ainakin kirjan nimen mukaan) on yläluokasta lähtöisin oleva taiteilija, Claire, jonka koko elämänkaaren varrelle kietoutuu hänen rakkaustarinansa Henryn kanssa. Henry tulee boheemista taiteilijaperheestä ja on menettänyt äitinsä varhain. Isä ei voinut hyväksyä elämää ilman vaimoaan, eikä omalaatuisesta geneettisestä sairaudesta kärsivää poikaansa.

Henry potee aikasiirtymähäiriötä; mitä odottamattomimmilla hetkillä hän paiskautuu läpi ajan ja paikan, yleensä tuttuihin tilanteisiin ja kohteisiin, mutta välillä tyhjille käytäville, pimeille kujille ja lukittujen ovien taakse. Toistuvia ovat Henryn tapaamiset mm. oman pikkuisen itsensä sekä tulevan vaimonsa Claren kanssa, joka on ensitapaamisella kuusivuotias.

Aikamatkailu voi olla huvittavaa, tylsää tai shokeeraavaa, mutta ennen kaikkea epämukavaa. Henry pumpsahtaa uuteen aikasekvensiin tuskallisesti krampaten, oksentaen, nälkäisenä ja ilkialasti. Hän joutuu kehittämään taitojaan lukkojen murtajana, karkuun juoksijana ja taskuvarkaana saadakseen vaatetta ylleen ja ravintoa. Pidin siitä, että Henry ei ollutkaan kovin silkoinen sankari vaan hivenen särmikäs ja jopa väkivaltainen.

Harva suoraan kehottaakaan Clairea ottamaan tämän miehekseen, mutta Claire on tiennyt aina, että Henry on hänen kohtalonsa.

Varsinaisiin epäloogisuuksiin en osannut kiinnittää huomiota aikamatkustelun suhteen. Lääketieteellisen selityksen olisi voinut jättää vähemmällekin, sen ollessa hieman heikosti uskottavaa. Toisaalta romaani oli niin nopealukuinen ja rakenne pätkittäinen, aikatasoissa liikkuva, ettei lineaarisuuteen tottunut lukija ehkä huomaa kömpelyyksiä. Joka tapauksessa konsepti oli hyvin keksitty ja kerrottu: aikamatkustustarinassa olisi paljon mahdollisuuksia noloihin kerronnallisiin mokiin.

Minulle nousi koko kirjasta rakkaustarinaa tai seikkailua vahvemmin esille teema elämän lopullisuudesta ja kaikkia vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta. Ehkä repivät aikamatkustustripit antoivat tarinalle melankolisen pohjavireen, jonka sävyt vain tummenevat tarinan edetessä. Älkää käsittäkö väärin, tästä sävystä myös pidin. Aikahyppelyt vain tekivät konkreettisimmiksi ja paremmin näkyviksi meitä jokaista koskevat lopullisuuden kahleet.

Kesän lukupotin räjäyttäjä tämä ei ehkä sittenkään ollut, mutta suosittelen kyllä lukaisemaan. Karkean gallupin mukaan 50 % laittaa parhaat kirjat for ever -listalle ja 50 % pitää ihan mukiinmenevänä. Tylsäksi tai turhaksi en ole kuullut kenenkään mainitsevan.

Mieheni näki leffan lentokoneessa, eikä suositellut sitä lainkaan lämpimästi. Olisin voinut laittaa tämän miehisen maun piikkiin, mutta Inalla oli samanlainen kokemus. Nyt löytyy DVD:ltä, katsokoon ken uskaltaa - linkki traileriin tässä.

Kirjapeto goes muotiblogi

2010-07-10T19:25:00.014+03:00

Myös uima-altaassa VOI lukea. Ei aallokkoa eikä selkää painavaa aurinkotuolin saumaa. Kesän hitti - turbaani (tehty mekosta) - ja joka kesän kestohitti - venähtäneet bikinit - kruunaavat mukavuudenhaluisen himolukijan vilpoisen hetken. Uimapatjaa keikuttavat aviomiehet saisivat keksiä muuta tekemistä (sen jälkeen kun Italia tippui MM-kisoista, ovat ko. lajin edustajat olleet varsinaisia kiusankappaleita).

Ainoa ongelma on että Valkoisen tiikerin jälkeen kesäpokkarit on luettu. Lievää angstia on siis ilmassa. Haahuilin jo levottomana anopin kirjahyllyn ääressä. Se koostuu lähinnä Italian yhteiskunnan mädännäisyyksia ruotivista poliittisista analyyseistä sekä Danielle Steelestä. Veikkaan, että päädyn jälkimmäiseen. Aurinko on vain laskenut aivotoimintani sisiliskon tasolle ja antaisin mitä tahansa mehukkaasta suomenkielisestä hömppäpokkarista tai dekkarista!

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

2010-07-10T10:52:00.006+03:00

BTJ Kustannus, 2009.

Takakannesta nappiin osunut kuvaus: ..."yhtäaikaa hellyttävä, tyly ja unohtumaton romaanidebyytti." Todellakin juuri tällainen kirja on. Se kertoo pienestä kylästä ponnistavan pojan tarinan palvelijasta yksityisyrittäjäksi. Päähenkilö ei ole mitenkään herttainen tai hemaiseva, mutta lukijan sympatiat ovat täysin hänen puolellaan.

Nyky-Intian kastilaitos on yksinkertaisempi kuin ennen, kasteja on vain kaksi: rikkaat ja köyhät. Köyhille ei riitä koulutusta, demokratiaa, oikeutta, ravintoa eikä ihmisarvoa.

Rikkailla on tätä kaikkea, kunhan riittää rahaa lahjomiseen. Ja lisäksi heillä on lukematon joukko palvelijoita, jotka hierovat jalkoja, tarjoilevat viskiä ajaessaan samalla autoa, laskevat katseensa, ottavat vastaan läimäytykset, nukkuvat lattialla torakoiden keskellä, menevät vankilaan isäntänsä ajamasta kuolonkolarista ja tietävät perheensä olevan elävä panttivanki, mikäli he yrittävät murtautua ulos häkistään.

Hätkähdyttävää ja totta on myös köyhien joukkokuri: jos en minä niin ei kukaan muukaan. Köyhät pilkkaavat toisiaan ja vetävät toisiaan takaisin alaspäin, joukosta ei saa erottua eikä ylöspäin pyrkiä. Perhe pistää ruotuun kapinoitsijat, jos ei muuten niin avioliitolla.

Päähenkilö ja kertoja Balram Halwai todistaa isänsä kohtaloa nöyryytysten vastaanottajana, kaluttuna ja kärsineenä elävänä ruumiina, joka lopulta kuolee saastaisessa maalaissairaalassa jossa lääkäri käy vain virallisen tarkistuslistan mukaan.

Balram haluaa välttää saman kohtalon. Päästäkseen eteenpäin on kuitenkin myös Balramin nieltävä loukkauksia, vähättelyä, pahoinpitelyä. Samalla hän taistelee oveluudellaan aina askeleen eteenpäin. Ja kuten hän sanoo Kiinan pääministeri Wen Jiabaolle, jolle kirjan yksinpuhelu on osoitettu; jokaisen menestyneen miehen takana on ainakin yksi ruumis.

Teknologinen nousu ja pyrky yhteiskunnan uudistamiseen kuuluvat kaduilla ja poliitikkojen propagandassa, mutta koskettavat vain jo ennestään rikkaita sekä tarpeeksi röyhkeitä opportunisteja. Kieli rullaa loisteliaan humoristisesti, vaikka kerrotut asiat ovat mielipuolisia, mätiä, keskiaikaisia ja luotaantyöntäviä.

En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta Adigan antama kuva siitä on vähemmän mairitteleva. Ja samalla kiehtova. Suosittelen ainakin nojatuolimatkailua - tämän kirjan parissa!

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja

2010-07-07T17:09:00.006+03:00

LIKE Pokkari, 2009.

Italialaiset lempikirjailijani - Andrea Camilleri, Italo Calvino ja Antonio Moravia - kirjoittavat kaikki niin selkeää kieltä ja kaikesta kikkailusta karsittuja vahvoja tarinoita, että heitä lukee mieluusti alkuperäismuodossakin. Välillä on kuitenkin ihanaa aivolepoa lukea käännösversio rehellisellä suomenkielellä.

Valitsin lomahöpödekkareitteni joukkoon Pirandellon novellikokoelman, koska häntä en ole ennen lukenut, vaikka nimi on tuttu italialaisen kirjallisuuden klassikkolistoilta.

Pirandello on samaa sarjaa kuin edelliset: kieli on puhdasta, kaunista, olennaista. Sisiliaan asettuvat tarinat kertovat valtaosin epätoivosta, pettymyksestä, petoksesta, tietämättömyydestä, kurjuudesta. Sisilian tulinen aurinko vielä korventaa näitä allaan kärvisteleviä poloisia ihmisiä. Mukaan mahtuu myös paljon (mustaa) huumoria (mutta senkin alta tuntuu kalman ja tuhon haju).

Kirjailijaa kuvataan takakannessa ekspressonistiksi ja eksistentialistiksi. Moni tarina puhuukin etääntymisestä omasta itsestään, vieraantumisesta. Novellien groteskit tapahtumat ja hahmot saavat uutta valoa, kun lulee kirjan takaosan Leena Rantasen jälkisanat.

Pirandellon oma elämä oli vähintäänkin omituinen, sisältäen rikkikaivoksista rikastuneen & köyhtyneen isän, järjestetyn avioliiton, hulluuteen syöksyvän vaimon, Sisilian sen ajan tiukan puritaaniset käytöskoodit ja omalaatuiset kokemukset uskonnosta ja kuolemasta.

Kohtalon ja ylempiensä kanssa painiskelevista surkeista hahmoista tulee mieleen Gogolin novellit, esim. Päällystakki.

Sitruunoita Sisiliasta -niminovellin (joka sai himoitsemaan kirpeitä, tuoksuvia sitruunoita - tosin olen raskaana, joten efekti ei ehkä kaikille ole sama) lisäksi pidin erityisesti Hyvästi, Leonora! -kertomuksesta, jossa tuodaan esille Sisilian ja Italian mantereen eroja.

Pirandellon elämänasenne oli ilmeisesti vähintäänkin pessimistinen, mutta siinä sivussa hän kertoo tarinat tarkasti, huomiokykyisesti, sulavasti ja huumorilla.

Pidin ja suosittelen!

Italian Finlandia

2010-07-06T10:38:00.003+03:00

Premio Strega on Italiassa arvostettu kirjapalkinto, jonka vuoden 2010 pysti jaettiin 1.7.

Voittaja Antonio Pennacchi nappasi palkinnon täpärästi kirjallaan Canale Mussolini. Äänestyksessä lähes yhtä vahvoilla oli Cinzia Avallone teokselaan Acciaio.

Pennacchi on 60-vuotias, jo tunnettu kirjailija kun Avallone taas 26-vuotias ja esikoiskirjailija. En usko, että kumpaakaan tullaan suomentamaan, kuten vuoden 2008 voittaja Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys -kirjaa (WSOYn Aikakautemme Kertojia -sarjassa), niin kulttuurisidonnaisia kärkikaksikon kirjat ovat.

Pennacchi kirjoittaa kiehtovan sukusaagan fasismin ajasta ja Avallone Sieppariin ruispellossa verratun tarinan surkean pikkukaupungin näköalattomasta nuorisosta, jonka elämässä tiivistyvät kaikki nyky-Italian ongelmat.

En seuraa pahemmin kirjapalkintoja Suomessa, mutta täällä käyty keskustelu kuulostaa kovin samanlaiselta kuin Finlandia-palkinnon tiimoilta käyty kotimaassa. Suurten kustantamojen kirjat ovat vuosi toisensa jälkeen vahvoilla ja pienten talojen helmet jäävät jalkoihin. Voittajan ja hopealle jääneen kirjat ovat kustantaneet Mondadori ja Rizzoli, jotka ovat Italian suurimmat kirjatalot.

Mondadori-kustantamo on pääministeri Berlusconin omistuksessa. Mitäköhän kirjoja hän mahtaa lukea? :-)

Kuvassa näköala Recanatin keskiaikaisesta kaupungista Marchessa, jossa italialaisen runouden kuuluisuus Leopardi eli ja työskenteli 1800-luvulla.

Kirjapeto kesälomalla

2010-07-03T19:12:00.008+03:00

Pokkarit ovat lomalla kertakäyttökamaa. Merivesi ja auringonpaahde tekevät tuhoja mm. sulattaen selän liimauksen, turvottaen kansien reunat ja tekemällä sivuista laineikkaat... Mutta pääasia että ne ehtii lukea kerran!

Vietin viikon rannalla Porto Recanatissa, Italian Marchessa. Suosittelen muutaman lomakirjan lisäksi Marchea, joka on kuin Toscanan edullisempi ja tuntemattomampi versio. Kesäkuu on lisäksi erittäin rauhallista aikaa, kun kylpysesonki ei ole vielä alkanut.

Niinpä saimme rauhassa ottaa kuurin jodia (rantahiekasta & vedestä; tämä on italialaisille ilmeisesti rantaloman tarkoitus - ei siis suinkaan törkeä rusketus ja yleinen laiskottelu).

Lomapokkareina matkustivat mukaan Aikamatkustajan vaimo, joka oli kaunis ja mielenkiintoinen ja surullinen, mutta ei niin sanoakseni räjäyttänyt pottia. Sitten jatkoin päännollauslinjalla seuraavan mahtavan Sookie Stackhouse vampyyripläjäyksen, Dead to the world, seurassa. Lisäksi luin Andrea Camillerin uusimman Salvo Montalbano -dekkarin La caccia al tesoro, joka käännettäneen ainakin englanniksi.

Nyt olen taas Veronassa, jossa on kostean kuuma, ja jossa loput Akateemisesta kärrätyt lomapokkarit odottavat... ahh!

Charlaine Harris: Living dead in Dallas

2010-06-21T18:25:00.001+03:00

En malttanut odottaa Harrisin Southern Vampire Mysteries -sarjan toisen osan suomennosta, vaan ostin sen englanniksi. Halusin myös vertailla suomennosta (jota on kirjabloggarien keskuudessa arvosteltu) ja alkuperäistekstiä.

Tulin siihen tulokseen, että teksti on kioskikirjallisuudesta tyylinsä lainaavaa, mutta se toimii englanniksi. Alkuperäiskielellä myös etelävaltioiden puhetyyli pääsee luomaan kirjaan tunnelmaa. Samoin Sookien oma ääni, joka on naivin suoraa ja josta kirjan hauskuus kumpuaa, tulee läpi aidompana. Suomennoksessa se kuulosti paikoin heikkoälyiseltä.

Sinänsä suomennos oli minusta hyvä, ja totuus on että teksti on yksitasoista eikä mitään metafysiikkaa. Mutta sellaisenaan hurjan hyvää viihdettä.

Toinen osa kertoo telepaattisen tarjoilijattaren, Sookien, seikkailuista Dallasissa, jonne hänet on lähetetty ottamaan ajatuksenlukukyvyillään selvää vampyyriyhteisön kadonneen jäsenen olinpaikasta. Ollessaan vampyyri-Billin tyttöystävä, mielletään Sookie tämän omaisuudeksi ja kykynsä ansiosta mielenkiintoiseksi resurssiksi, jota voi tarvittaessa käyttää vampyyrien intressejen ajamiseen. Myös Bill itse on hieman tätä mieltä. Tämä luonnollisesti harmittaa Sookietä ja lukijaa.

Kirjaan marssitetaan uusia yliluonnollisia olentoja, kuten verenhimoinen mainadi Callisto ja ihmissudet. Sookielle selviää että muodonmuuttajatkin ovat organisoituneet ja areenalle astuu myös anti-vampyyriorganisaatio, josta tulevat kovasti mieleen aborttiklinikoiden ulkopuolella aseiden kanssa vaanivat äärioikeistolaiset uskonnolliset liikkeet.

Myös Sookien kotikaupunki Bon Tempsissä tapahtuu taas murhia. Kysymys kuuluukin, minkälainen asukasluku kaupungissa on (väkivaltainen kuolleisuus on huomattavan suurta...) ja riittääkö populaatiota jos jokaisessa kirjassa kaatuu siviilejä samaan tahtiin.

Sookie selvittelee kumpaakin tapausta ja kirjailijan kunniaksi täytyy sanoa, että (mies)vampyyrit eivät aina ehdi hätiin (erityisesti päiväsaikaan) vaan sankaritar saa itse pelastaa itsensä kiperistä tilanteista.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, eroottinen lataus kirjoissa on huomattava ja Sookien kimpussa pyörivät himokkaat vampyyrit tms. olennot alkavat jo vähän kyllästyttämään.

Living dead in Dallas jatkoi hyvin ensimmäistä osaa ja eri tapahtumapaikka toi vaihtelua. Billin ja Sookien suhteen haasteet ovat punainen lanka, joka ilmeisesti jatkuu läpi sarjan. Vaaramomentteja siihen tuo mm. valta-asemassa korkeammalla oleva viikinkivampyyri Eric.

Kirjoja on saatavilla real life -kirjakaupoistakin eri painoksina ja eri kansikuvilla. Taidan siirtyä niihin vähän Harry Potter -tyyppisiin, lastenkirjoilta näyttäviin. Jouduin nimittäin selittämään neljävuotiaalleni, mitä ihmettä ylläolevassa kansikuvassa tapahtuu.

Tulimme siihen tulokseen että poika ja tyttö ovat kaatuneet moottoripyörällä pimeällä, sateisella tiellä, eikä heillä ollut kypärää. Niinpä tytöstä tulee vähän verta ja hän tarvitsisi laastaria. Tarkkasilmäinen kaveri tosin totesi, että kuvan pojalla on monsterihampaat. En siis tiedä menikö selitys täysin läpi. Ja vampyyrikirjoista pitävä äiti sai kärsiä huonosta omastatunnosta lukemistonsa mahdollisesti aiheuttamien traumojen ja painajaisten takia...

Jens Lapidus: Rahalla saa

2010-06-18T19:30:00.000+03:00

Like, 2010.

Jos Katarina Wennstam karkoitti minut hetkeksi svedudekkareiden parista, sai tämä kirja uskoni palaamaan.

Lapiduksen dekkari oli ah-niin-raikas Wennstamin kirjan synkkämielisten soo soo -mielipiteiden jälkeen. Tässä on kunnon gansterimeininkiä. Ei mitään ällöttäviä kidutusraakuuksia (joihin olen myös kyllästynyt), vaan perusnyrkkitappeluita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Toteava ja lyhytvirkkeinen teksti vain alleviivaa olennaisuuksiin keskittyvää toimintaa. Välillä kirjailija käyttää jopa vinoviivaa listatessaan kaksi vaihtoehtoa/adjektiivia (kas näin).

Päähenkilö J.W. (Johan) on köyhä opiskelija, joka on onnistunut bluffaamaan itsensä Tukholman raharikkaiden turhanpäiväisen jälkikasvun kaveripiiriin. Viikon biletyksen kokaiineineen ja shamppanjoineen J.W. rahoittaa ajamalla pimeää taksia (muttei ikinä Stureplanilla). Parempiin ansioihin J.W. pääsee käsiksi, kun hän saa mahdollisuuden edetä suharista kokaiinin välittäjäksi.

Samoissa bisneksissä liikkuu myös jugoslaavimafia, jonka kautta päästään kurkistamaan rikollisten arkeen. Kirjailija Jens Lapidus on itse menestyvä asianajaja, joka tuntee Tukholman alamaailman asiakkaittensa kautta. Keskeisimmillä pahiksilla on kaikilla pehmeät kohtansa (lapsi, sisko, jonkinlainen oikeudentunto), joten lukija enimmäkseen pitää heistä (enemmän kuin Stureplanin nilkeista).

Kaksi todellisuutta, yläluokan köyhäjärkinen ylellisyys ja raadollinen katuelämä, kohtaavat yllättävillä tavoilla. J.W. on näköalapaikalla kumpaankin ja luovii sujuvasti eri ympäristöissä, joita yhdistää rahan ja vallan ihannointi. Mutta kuka hän itse todella on? Rakennetun kuoren varaan laskettu identiteetti näyttää traagisuutensa, kun J.W. ei voi avautua läheisimmälle ihmiselleenkään.

Lukiessani kirjaa oli iltapäivälehdistössä ajankohtaisena prinsessa Madeleinen suhdekriisi Jonaksen kanssa. Madeleine seurueineen vilahtaa myös tässä kirjassa ja biletystä hiihtoreissuilla (!) ja kartanoviikonloppuina kuvataan kursailematta päihteineen ja irtosuhteineen. Yhtäläisyydet huvittivatkin minua kovasti, varsinkin kun kirjassa kuvataan ko. miestyypin tuntomerkit käyttäytymiskaavan lisäksi sisältäen pukeutumisen ja hiusmallin (nuoltu ”menestyskypärä” tai New England -jakauskampaus).

”Stockholm noir” -trilogian toisessa osassa on täysin uudet henkilöt, yhtä lukuun ottamatta (eikä hän ollut kukaan niistä, joihin lukija kiintyy). Rahalla saa -kirjan aloituskappale antaa ymmärtää tarinan jatkuvan, mutta kertomuksen taustalla kulkenut lanka jätetään avoimeksi. Tämä, ja sarjan jatkaminen puhtaalta pöydältä on varmasti tyylikkäin ratkaisu kirjallisesti, mutta olisin kovasti halunnut lukea samojen henkilöiden myöhempiä vaiheita.

Odotan malttamattomana leffan näkemistä. Leffateattereista Rahalla saa on jo kadonnut, mutta tietääkö kukaan, milloin se on DVD:llä?

Katarina Wennstam: Smuts

2010-06-16T18:20:00.000+03:00

Albert Bonniers Förlag, 2007.

Smuts on perhedraama, joka rypee ruotsalaisen yhteiskunnan oikeamielisyyden pimeissä kulisseissa. Kirja kertoo menestyvän asianajaja Jonas Wahlin perheestä, johon kuuluu energinen uraäiti Rebecca, 14-vuotias tytär Emma ja teinipoika.

Täydellinen talo, sisustus ja puolisoiden lämminhenkisen ymmärtävä kommunikointi ja kotitöiden jako on luonnollisesti täyttä fasaadia. Todellisia asioita ja tunteita ei kerrota, eikä kysytä.

Lopulta kyse on ihmiskaupasta ja prostituutiosta.

Kaikki voivat pahoin törmäillessään yhteiskunnan tabuihin ja rikkoessaan sopivaisuussääntöjä. Lukijalle rakennetaan mahdollisuus tuntea henkilöitä kohtaan niin inhoa kuin sympatiaakin.

Enimmäkseen tunsin kuitenkin tympääntymistä.

Miksikö? Olen lukenut erinäisen määrän ruotsalaisia dekkareita, joiden joukossa on aivan helmiä sekä paljon käypää viihdettä. Ruotsalaiset lajinsa edustajat ovat tyypillisesti yhteiskuntakriittisiä. Tähän kuuluu usein ”oikeat mielipiteet”.

Niitä tässä kirjassa riittää.

Kun onneton tytär Emma kokee seksuaalisen heräämisen, aiheuttaa se luonnollisesti kärsimystä, halveksuntaa ja masennusta (koska yhteiskunta kontrolloi ja paheksuu naisen seksuaalisuutta). Neuroottinen äiti taas saa kokea, ettei uranaisen elämä ole helppoa vaikka hänen miehensä tiskaakin kotona. Isä taas käyttää maksullisia naisia, mutta kärsii tästä.

Kirjassa ei ollut jännitystä, eikä juonen vetävyyttä. Henkilöhahmojen ongelmat olivat niin kyllästyttäviä ja moneen kertaan kaluttuja, ettei heitä jaksanut sympatiseerata. Myös aihe, ihmiskauppa, on käsitelty dekkareissa tuhanteen kertaan, eikä siitä saada irti mitään uutta. Kirjassa ei myöskään ollut huumoria, nokkeluutta tai vauhtia. Ainoa ilo oli halpahintainen ”siitäs-sai”-nautinto lopussa.

Tuomio: Ryppyotsaista ruotsalaisuutta. Suuhun jäi ummehtunut maku.

Tervassa tarpomista...

2010-06-13T10:44:00.003+03:00

...on Irvingin uusi kirja Viimeinen yö Twisted Riverillä. (Ainakin kun tartuin siihen välipalaksi lukemani Veren voiman jälkeen).

Taidan yhtyä joidenkin näkemyksiin, että kustannustoimittajan punakynä olisi voinut olla vähän kärkkäämpi.

Olen lukenut aikoinani Garpin maailman, Kaikki isäni hotellit ja Oman elämänsä sankarin ja pidin niistä kovasti. Samalla tunnistin toteavan ja selostavan tyylin ajoittaisen pitkäpiimäisyyden. Se todella pääsee kukoistuksiinsa tässä teoksessa.

Tarina sinänsä on ihan koukuttava, mutta sen pinnalla kulkee pitsimäinen kuvio tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja. Juuri kun päästään asiaan, liu'utaan jälleen takaumaan jossa luetellaan hengästyttävä kokoelma henkilönnimiä ja taustoja.

Olen jo puolessavälissä, kun eilen illalla mieleeni hiipi kerettiläinen ajatus jättää kirja kesken. Harrastan sitä harvemmin (ellen sitten ihan alkusivuilla). Luulen että tarvon Irvingin loppuun ja sitten toivotan kirjailijan eläkkeelle, ainakin minun lukemistostani.

Charlaine Harris: Veren voima

2010-06-12T13:57:00.009+03:00

Olen salaa kioskikirjallisuuden ystävä. Kirjapiirimme kesäiseen terassitapaamiseen oli tarkoitus lukea vapaavalintainen Harlekiini- tms. romaani. Harmikseni lähi-Siwasta löytyi vain paksuja Nora Robertsin romaaneja.

Olisin halunnut lukea juuri sellaisen ohuen, taipuisan, pehmeän Harlekiinin, joita kassojen vierustat olivat täynnä kun olin pieni. Kannessa mielellään komea, vakava mies lääkärintakissa tai kuunvalossa kylpevä pariskunta: nainen kallistaa kiiltävähiuksista päätään taaksepäin ja mies katsoo ihaillen hänen notkeaa kaulaansa.

Siitä päästäänkin vampyyreihin. (Terassitapaaminen peruuntui, mutta saatan silti salaa lukea yhden Harlekiinin). Charlainen Harrisin Veren voiman englanninkielinen alkuperäisteos (Dead until dark) oli pienen piirin fanittama sarjan aloituskirja, joka räjähti suosioon True Blood -telkkarisarjan kautta.

Lähetysaika on varsin myöhä, ja tiedän useita, jotka ovat kypsässä kolmenkympin iässä alkaneet harkita televisioluvan maksamista (en tunnusta puhunko itsestäni) havaitessaan että jakson voisi seuraavana päivänä katsoa Yle Areenalta tunnuksilla. (Miksei Yle ole kertonut TÄTÄ sosiaalisessa mediassa?)

Gummerus käänsi kirjan ja nimestä ilmeisesti äänestettiin. Sekä englanniksi että suomeksi lukeneet ovat arvostelleet käännöstä kömpelyydestä. Itse sain vaikutelman että kirja on kirjoitettu kieli loivasti poskessa, päähenkilön näkökulmasta itseironisesti (häntä pidetään hieman vajaana), tyyliin Rei Shimura.

Pidin kirjasta, henkilöistä ja tarinasta, vaikka se vahvistaisikin kirjamakuni olevan kioski(roska)kirjallisuuteen painottuvaa. Vampyyritarinat ovat aina olleet suosikkejani ja tässä on uusi, erilainen asetelma, josta saa paljon irti.

Vampyyrit ovat lainsuojaa nauttiva vähemmistö, joihin suhtautuminen vaihtelee palvonnasta poliittiseen korrektiuteen ja lynkkaushaluihin. Tapahtumapaikka syvällä etelässä alleviivaa rinnastuksia mustien asemaan tai homoseksuaaleihin.

Päähenkilö Sookie on telepaatti ja tarjoilija. Hän heittäytyy suhteeseen vampyyrin kanssa, ja samalla murhasarja piinaa hänen lähipiiriään. Sookien epäkuollut on luonnollisesti todellinen hottis ja toisin kuin Twilightissa, ei suhteen täyttymystä kovin kauaa tarvitse jäädä odottelemaan. Vampyyriseksin kuvaukset olisi voinut jättää hieman vähemmällekin.

Toisaalta 15-vuotiaana olisin luultavasti lukenut niitä hyvinkin mielelläni. Ei siis valiteta, jos kerran tartun kirjaan jonka kohderyhmän äärirajoilla luultavasti olen.

Kirjassa tapahtumat seuraavat toisiaan vinhaa vauhtia. Murhat sivuutetaan suurinpiirtein toteamuksella, samoin päähenkilön lapsuuden mustat kokemukset; ja taas pussaillaan vampyyrin kanssa. Lukiessani hykertelin ääneen, miten paljon tarinasta on luultavasti saatu irti TV-sarjassa. En malta odottaa, että pääsen katsomaan jaksoja.

Kaiken kaikkiaan: Sookie on ihana reipas hömppäsankaritar ja Veren voima loistavaa viihdettä! Loppukesän jatko-osaa odotellessa...

Keskenjääneiden kirjojen (ja uupuvien arvostelujen) kerho

2010-06-07T21:07:00.005+03:00

Kylläpä on ollut vaikeaa aloittaa kirjoittaminen uudestaan! Olen potenut huonoa omaatuntoa samalla kun viikot vierivät ja arvosteltavien kirjojen pino kasvaa ja alkaa jo uhkaavasti huojua...

Totuus on että olo on ollut heikko suht pitkään ja samalla olen tehnyt paljon töitä. Mälsää!

Sydämellinen kiitos muuten kaikille onnitteluista.

Aloitin viikonloppuna John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverissä, joka on piitkä ja koukuttava. Aloin olla jo tarinassa sisällä neljänneksen lukeneena. (Ja tyytyväinen itseeni, kun en lue vaihteeksi roskaa.) Mutta, mutta. Sitten sain käsiini Charlaine Harrisin Veren voima.

Olen ollut katkera, kun en jaksa valvoa maanantaisin ja katsoa True Blood -sarjaa. Odotan äitiyslomaa vain siksi, että voin lainata DVD-paketin ja katsoa sarjan putkeen. Kirja auttaa ensi hätiin; luin muutaman ekan sivun ja se on juuri niin raflaava ja saippuasarjamainen kuin odotinkin. Luulen, että joudun lukaisemaan sen nyt Irvingin välipalana. (Jotkut kirjat vaativat sellaisia.)

Katsoin muuten jokin aika sitten lukupiirini suositteleman ruotsalaisen vampyyrileffan Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Suosittelen! Ei ollut pelottava, mutta tunteita herättävä ja hyvin erilainen.

Vielä en voi luvata täysin ryhdistyväni, mutta yritän parhaani...!

Kirjapedon karmea kohtalo

2010-04-26T18:19:00.000+03:00

Pyydän anteeksi piiitkää radiohiljaisuuttani. Syynä on kaamea hetkellinen mielenhäiriö. Olen raskaana.

Mielenhäiriö siksi, että edelliset kaksi tuotosta ovat varsin villejä, ja hetkellisesti olen ilmeisesti kuvitellut selviäväni kolmannesta ilman muutamaa, ihmeen kaupalla kasvanutta uutta yläraajaparia (sekä laumaa kotiapulaisia että etälamautinta).

Olen voinut jotakuinkin pahoin (hiukan kuin pitkittynyt krapula – vaikka mistä minä tietäisin). Mikä on tarkoittanut sitä, etten ole voinut nähdä silmissäni tietokoneen ruutua enää työpäivän jälkeen.

Nyt olo alkaa helpottaa ja äitiyslomakin sujunee sutjakasti bloggaillessa. :-)

Kirjoja olen voinut lukea, vaikka mielikuvaani niistä kaikista leimaa näin jälkikäteen lievä ällötyksen tunne.

Olen kahlannut läpi seuraavat: Smuts (Katarina Wennstam), Lähtö (Hanif Kureishi), Pimeyden sydän (Joseph Konrad), Kävelyretkiä kaikkeuteen (Esko Valtaoja), Keskipäivän haltija (Julia Franck), Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö (Håkan Nesser) sekä 10 vuotta myöhemmin kirjoitettu paljastuskirja kirjan murhamysteeriin liittyen, Tämä vaikea elämä (Italo Calvino), Pitkä juoksu (Echenoz Jean) sekä The lost symbol (Dan Brown).

Onko teillä toivomuksia, mistä alan purkamaan sumaa ja kirjoittamaan arvioita?

Lukutoukan laiskamato

2010-03-27T19:19:00.003+02:00

Monella kirjabloggarilla on näköjään ollut hieman sesongin vaihtumisesta johtuvaa taukoa. (Sulavat lumet ovat käypä tekosyy kaikkeen laiskuuteen, kirjoittamisen lisäksi esim. siivoukseen tai ulkoiluun liittyvään.) Kirjapeto lakosi lisäksi petiin vanhan kunnon oksennustaudin kourissa. Tämä pöpö esti tehokkaasti kaiken lukemisen. Edes kevyt dekkari ei käynyt. Vellominen lisääntyi vain rivivälin tihetessä.

Lisäksi kun voin eniten pahoin, mieleeni tuli pakonomaisesti vastikään lukemani Kosteikkoja, joka kohotti yökkäykset potenssiin kymmenen.

Anteeksi likaiset yksityiskohdat. Onneksi vaiva ei tartu nettiteitse.

Olen kyllä ennen ja jälkeen sairastumiseni lukenut muutaman hyvinkin bloggauksen arvoisen kirjan ja lupaan palata niihin tuotapikaa. Toinen oli Håkan Hessen Kim Novan badade aldrig i Genesarets sjö. Suosittelen etsimään sen kirjaston kätköistä.

Lehti, jota kukaan ei lue

2010-03-13T11:39:00.004+02:00

Perjantaiaamun kirjattomuuden puuskassa nappasin bussilukemisiksi mukaan Dan Brownin The lost symbol. Olen sivulla 20, joten en osaa vielä kommentoida. Aikaisemmista Da Vinci koodi oli oikeinkin viihdyttävä, Enkelit ja demonit meni rannalla ja Meteoriitin olisi voinut jättää hyllyyn.

Oletteko lukeneet ja mitä piditte? Onko page-turner, kuten mainostettu?

The lost symbol on kyllä hieman liian iso aamubussiin. Kevyet pokkarit soveltuvat parhaiten työmatkalle, mahtuvat käsilaukkuun eivätkä tee liian hankalaksi lipun kaivelua kassin pohjalta hansikkaat kuraiselle lattialle tipauhdellen.

Dan Brown ei ehkä tosin ole edustavinta lukemista julkisella paikalla. Toisaalta aika harvoin kukaan kiinnittää huomiota siihen, mitä luen julkisissa, tai yritä salalukea olan takaa. Ainoastaan kun luen Seiskaa metrossa, tunnen halveksivien katseiden pyyhkivän sen värikästä kantta ja sitten arvioivan minua (huonoin pistein).

Saan Seiskan vapaakappaleena töihin ja myönnän, että luen sen erittäin mielelläni aina torstaisin! Usein juuri työmatkalla. Lehti on kivan camp-henkinen ja juorut ovat aina piristäviä; jos niitä ei löydy tarpeeksi meheviä lähipiiristä, voi aina tukeutua Seiskaan. Älkää siis katsoko pahasti metrossa kiihkeästi Seiskaa lukevaa tyttöä: hän on vain uupunut kirjabloggari joka viettää rentouttavan hetken kahden syvällisen maailmankirjallisuuden klassikon välillä... :)

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina.

2010-03-11T21:18:00.005+02:00

WSOY, 2010.

En ollut varma haluanko lukea tätä kirjaa.

Karmeita tositarinoita on tullut luettua joitakin ja vaikka ne ovat jonkun ihmisen oikeita kohtaloita, jotka hän haluaa vihdoin jakaa maailman kanssa, on itseään turha kiduttaa niillä liian usein.

Tässä kirjassa kiinnosti kuitenkin suomalainen viitekehys ja osa paikallista lähihistoriaa. Toinen kirjan lukemisen arvoiseksi tekevä asia on se ihme, miten äärimmäisen sairaissa olosuhteissa kasvaneesta kaikin tavoin hylätystä pojasta voi kasvaa niin suoraselkäinen, järkevä, kunnollinen ja huumorintajuinen mies.

Leevi Laitisen tarina on kirjoitettu selkeästi, kronologisesti ja dokumentoidusti. Leevi annettiin perheestään 4-vuotiaana kasvatettavaksi kartanolaisen kultin piiriin, joka rakentui perustajansa Alma Kartanon henkilön palvonnalle. Kyökkipsykologin (that's me) arvio Kartanosta on varsin selkeä: psykopaatti, sadisti ja narsisti. Leevistä koulitaan lahkon nuorin lapsisaarnaaja. Elämä on turvatonta, ankeaa, väkivaltaista ja julmaa ja lapsen kaikkia perustarpeita loukataan.

Häkellyttävintä fanaattisissa liikkeissä on kuitenkin se, miten aikuiset ihmiset hyväksyvät järjettömät, älyvapaat rituaalit ja periaatteet ja suorastaan kilpailevat vinksahtaneen johtajansa mieliksi tekemisessä. Pätee niin Maoon kuin Kartanoon.

Pieni Leevi tekee mieli ottaa syliin ja pelastaa. Onneksi hän karattuaan 18-vuotiaana sai kokea ihmisten hyvän ja auttavaisen puolen. Kirja saa lähettämään kaikkia hyviä ajatuksia nyt jo yli 70-vuotiaalle Laitiselle, joka kieltäytyy olemasta katkera ja haluaa katsoa maailman kauniita asioita (lentokoneestaan).

Håkan Nesser: Människa utan hund.

2010-03-07T19:34:00.005+02:00

Albert Bonniers Förlag, 2006.

Ruotsalaisten dekkaristien kärkikaartia mikäli myyntilukuihin on uskominen. Luin ensimmäisen Gunnar Barbarotti -kirjan, vielä suomentamatonta sarjaa on ilmestynyt kolme osaa. Nesserin aikaisempia kirjoja on suomennettu runsaastikin, kiinnostavimpana ehkä Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, joka on nuoruuden kesä -kuvaus ja murhamysteeri. Onko sen lukeneita?

Människa utan hund alkaa kuvauksena sukukokouksesta, ja senhän tietää miten siinä käy.

Asetelma on kiehtonut niin kirjailijoita kuin elokuvaohjaajia. Myös kymlingeläisten isovanhempien huvilasta löytyy niin hyljeksittyjä mustalampaita, kuin itseään täynnä olevia kansakoulunopettajavaareja, itsensä tukahduttavia mummeja, kylmiä besserwisseräitejä, möläytteleviä rahvaanomaisia isiä, mukahienoja tukholmalaisia aviomiehiä, oudoista syndroomista kärsiviä taaperoita sekä synkkiä salaisuuksia kantavia teinipoikia...

Gunnar Barbarotti ilmestyy kirjaan hyvän aikaa alun jälkeen ja erehdyin ensin pitämään häntä sivuhenkilönä. Barbarotti on toki eronnut, mutta hänellä on mukava tytär ja hyvää naisonneakin, eikä alkoholi- tai roskaruokaongelmaa. Hän vaikuttaakin varsin mukiinmenevältä poliisihahmolta, johon ehkä tutustuu ja tykästyy syvemmin sarjan edetessä.

Perhesuhteisiin kietoutuva murhamysteeri on kaksiosainen ja jännitys pitää pintansa kirjan läpi. Itse tekoja ei suuremmin kuvata (ei siis raakuuksia, ihan hyvä) ja kirja perustuu henkilöiden pään sisäiseen jännitteeseen. Jäin kaipaamaan tekojen paljastumisen seurauksia perhesuhteisiin. Erityisesti alun herkullinen isovanhempipari etääntyi kirjan aikana ja olisin suonut heihin palattavan.

Loppumaku ehkä kuitenkin vähän laimea. Tarinassa oli niin paljon muhevia persoonallisuuksia että väkisinkin niitä ei kaikkia ehtinyt ruotia sen syvemmältä. Mustaa huumoria ja naurua ihmisten omahyväisyydelle kirjassa riitti. Suosittelen tutustumaan (ruotsiksikin käännöstä odotellessa, aika selkokieltä) ja aion lukea Nesseriltä vielä ainakin tuon Kim Novakin.

Vaihteeksi leffassa: Precious

2010-03-03T21:23:00.010+02:00

Päähenkilö Precious on massiivisen ylipainoinen, umpimielinen musta tyttö Harlemin slummista. Hän on 17-vuotias ja toista kertaa raskaana - isälleen. Äiti on narsistinen, julma nainen, joka linnoittautuneena gettokopperoonsa TV:n eteen purkaa oloaan Preciousiin niin sanoin, nyrkein kuin pakottamalla tämän syömään. Precious ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Ei kuulosta siis turhan hilpeältä.

Tarina oli kuitenkin niin groteskin kaamea, että sille osin lähes nauroi. Preciousin paholaismainen äiti, elefantin kokoisena ja pukeutuneena tiukkaan kukkaiseen kokovartalotrikooseen TV:n edessä tanssimassa, antoi hetken hengähdystauon surkeuksien tykityksestä. Lisäksi katsoja vietiin välillä synkästä tarinasta Preciousin svengaavaan mielikuvitusmaailmaan.

Mielessä käväisi niin Unelmien sielunmessu kuin Petollinen on ihmissydän. Onneksi löytyy myös ihmisiä jotka välittävät, ja heidän avullaan Precious saa elämänsä haltuun, niin kuin se edes on mahdollista. Tässä leffassa on itse asiassa ilahduttavan paljon hyviä ihmisiä.

Myös vastasuomennettu kirja (ilmestynyt Likeltä) on ilmeisesti mielenkiintoinen ja perustuu Preciousin merkintöihin, jotka selkenevät ja muuttuvat hänen kirjoitustaitonsa parantuessa. Tositarinasta ei kuitenkaan ilmeisesti ole kyse (thank god).

Katsojan ahdistuneisuutta lisäsivät mielettömän hyvin tehdyt interiöörit; harlemilaisen klaustrofobisen asunnon värit ja vihertävät valot. Yksityiskohdat ovat kunnossa hiusharjasta tursuavaa tukkatuppoa ja rasvassa paistuvien sianpotkien karvoja myöten.

Leffassa oli siis kuitenkin sekä hauskuutta että toivoa. Ja Preciousin piru äidiksi teki niin uskomattoman roolisuorituksen että on lähes mahdotonta uskoa näyttelijän olevan tosielämässä yhtään kiltimpi kuin roolihahmonsa... Toinen ylläri oli sosiaalityöntekijän roolissa Mariah Carey, jota en todellakaan ollut tunnistaa! Hänelle täydet pisteet roolistaan ja meikittömästä naamasta. :)

Traileri täältä.

Sophia Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus

2010-02-28T13:30:00.003+02:00

WSOY, 2010.

Tämä tyttö osaa. Epäilin josko Kinsella on pystynyt keksimään kultamunaa uudestaan Himoshoppaaja-sarjan jälkeen, mutta kyllä näin vain on.

Lara on nuori nainen jonka flegu poikaystävä on jättänyt, liikekumppani naruttanut ja jonka täytyy valehdella vanhemmilleen non-stoppina em. asioista. Lisäksi koko perhe kärsii alemmuuskompleksista superrikkaan ja omahyväisen Bill-sedän rinnalla.

Samaan syssyyn 105-vuotias tuntematon isotäti Sadie kuolee ja Lara joutuu raahautumaan hänen hautajaisiinsa. Käy ilmi, että Sadiella on vielä keskeneräisiä asioita maan päällä ja Lara joutuu hänen edustajakseen. 23-vuotiaan charleston-tytön hahmossa esiintyvä nokkava ja häpeämätön kummitus saa Laran elämän sekaisin, ja sittenkin ehkä taas raiteilleen...

Me tiedämme mitä Lara kaipaa. 1) Komeaa ja hauskaa miestä 2) Urakehitystä 3) Perheen arvostusta 4) Kostoa. Mutta chick lit -viihde perustuneekin juuri ennalta-arvattavuudelle. Kinsella osaa pyörittää kuviota ja vaihdella tahtia suvannoilla, actionillä ja noloilla kömmähdyksillä.

Viihdyttää ja saa hyvälle tuulelle, naurattaa (runsaasti) ja itkettää (tunnustan).

Lajityyppinsä helmiä!

Melania Mazzucco: Vita, elämäni

2010-02-28T13:06:00.009+02:00

Avain, 2004.

Yritin lukea tämän italiaksi, huonolla menestyksellä. Kieli on kaunista ja monitasoista ja dialogi vilisee murteellisia ilmaisuja. Välillä en siis ymmärtänyt moneen kappaleeseen oikein missä mennään.

(Mielenkiintoinen ilmiö muuten, sama kuin yrittäisi tihrustaa ja tihrustaa katsettaan sumun läpi, saa jonkun aavistuksen ääriviivoista, muttei vaan saa tarkennettua katsettaan...)

Suomeksi onnistui jo huomattavasti paremmin, herran kiitos.

Joku bloggari (anteeksi, en muista kuka, saa ilmoittautua) vertasi kirjaa Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeliin. McCourtin kirja on kuitenkin humoristisempi (kaikessa surkeudessaan), kokemuksellisempi ja keskittyy lapsuuteen. Vita, elämäni on eeppisempi, laajempi, toivottomampi.

Kirja kertoo kirjailijan suvun tarinaa. Mazzuccoja muutti Amerikkaan pienestä eteläitalialaisesta Tufon kylästä. Joltakin jäi kotimaahan vaimo rähmivien silmien takia, joillakin oli varaa lähettää vain poika meren taakse. Diamante ja Vita ovat kaksi lasta jotka lyöttäytyvät yhteen laivamatkalla. Heidän kohtalonsa ovat yhteen kietoutuneet, mutta erilliset. Melkein vertaisin heitä Alkulukujen yksinäisyyden parivaljakkoon; lukija selkeästi tietää että he kuuluvat yhteen, mutta he eivät vain saa toisiaan...

Sankarittaren nimi Vita merkitsee elämää ja se onkin tarkennettu kirjan suomenkieliseen nimeen. Diamante taas on kova kuin jalokivi, mutta hän murtuu ja muuttuu enemmän elämän myötä. Lasten elämä on kovaa, poikien täytyy elättää itsensä raa’alla työllä ja tytöt eivät ulkoilmaa tai auringonpaistetta näe puurtaessaan koko päivän keittiössä. Kotikylästä haaveillaan, sekä vaurastumisesta uudessa maassa.

Mazzucco on tehnyt paljon taustatutkimusta kirjaa varten. Välillä hän kertoo, mikä on historiallista tietoa ja mikä aukkojen fiktiivistä täytettä. Tämä etäännyttää hieman tarinasta, vaikka onkin mielenkiintoista.

Sen perusteella mitä ehdin lukea teosta alkuperäiskielellä, on suomentajalla ollut aikamoinen työ päättää mitä sitaatteja jättää italiaksi ja miten kääntää murreilmaisut. Siirtolaiset puhuvat esimerkiksi ”englantia” foneettisesti italiaksi, ja välillä kesti hetken ymmärtää mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi huudahdus: ”Uazza marro?” merkitsee ”What’s the matter?”... :)

Minulle oli yllätys minkälaisena paarialuokkana italialaisia siirtolaisten joukossa pidettiin. Mazzucco on tehnyt taustatyönsä hyvin ja kuva siirtolaisten New Yorkista arjen yksityiskohtineen on uusia maailmoja aukaiseva.

Charlotte Roche: Kosteikkoja

2010-02-27T20:43:00.002+02:00

Basam Books, 2009.

Miten olenkaan päätynyt lukemaan niin monta aivan ala-arvoista kirjaa putkeen? Viittaan Punaiseen mekkoon sekä tänään lukemaani Kosteikkoja-kirjaan.

Harkitsimme Kosteikkoja lukupiirin kuukauden kirjaksi ja innostuimme, kun sitä haukuttiin kärkkäästi Hesarin arvostelussa.

Kirjan lieveteksteissä sen kerrotaan olevan hysteerisen hauska ja vertautuvan J.D. Salingerin Sieppariin ruispellossa. Siepparin olen lukenut noin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta muistan että se teki minuun valtaisan vaikutuksen. Ja ilmeisesti on yleisemminkin uudemman kirjallisuuden klassikoita.

Sitä ei ole Kosteikkoja.

Kirjan tarkoituksen kerrotaan olevan viimeistenkin tabujen murtaminen ja naistenlehtien steriilin naiskuvan torppaaminen. Nenän kaivuu ilmeisesti on siis tabu.

Kirjailija on lähinnä listannut kaikki mieleensä tulevat ruumiineritteet ja heittänyt villin ja oh-hoh niin uskaliaan brainstormingin siitä, mitä niillä voi tehdä. Lähinnä syödä (ideariihi ei ilmeisesti ollut kovin tuottoisa). Onpas hurjaa.

Kirjan ainoa ansio on että se vaikuttaa lukijaansa fyysisesti. Puolestavälistä minua etoi lievästi. Ei niin että "tabujen" alas ampuminen olisi ollut mitenkään pökerryttävän kekseliästä, mutta minua nyt vain sattuu etomaan jos joudun lukemaan siitä miten joku ronkkii röörejään ja syö löytämänsä.

Siinäpä kirjan sisältö valtaosin oli. Komppaan Hesarin arvostelua. Ainoat kiitokset kannen kivasta kohopainetusta laastarista.

Jääkaappijuttu

2010-02-26T17:55:00.000+02:00

Kuva: Smeg

Bloggaan tavoistani poiketen henkilökohtaisesta asiasta.

Siis jääkaapistani.

Mutta teen sen mieliksenne litteräärin aasinsillan kautta, vertaamalla kokemustani Kafkan Oikeusjuttuun. Jääkaappini prakasi nimittäin tuossa toissapäivänä ja olen soitellut ympäriinsä saadakseni uuden. Kasvoton byrokraatti on tässä tapauksessa OP Pohjola, jonka työsuhdeasunnossa asumme.

Heidän mielestään uuden hankkimista mieluummin kannattaa:

1) tilata korjaaja, joka pääsee paikalle ensi tiistaina
2) huomata, että 10 vuotta vanhaa epäekologista ja palovaarallista jääkaappia, jonka ovi ei pysy kiinni, ei kannata korjata
3) muistaa liian myöhään että jääkaapin korjaaminen on kalliimpaa kuin uuden ostaminen
4) tilata uusi jääkaappi, joka saapuu viikon kuluttua.

Lisäksi heidän mielestään ei kannata vastata kiireellisiin soittopyyntöihin ja vastaajaviesteihin. Puhumattakaan että vastaisi puhelimeen.

Minun mielestäni taas:

1) on ikävä juoda lämmintä pillimehua ja tetramaitoa
2) pakastelihapullat ja leipä ilman päällystä eivät ole hyviä
3) on älyvapaata leikkiä leiriruualla tai rampata parvekkeella kylmäboksilla, kun talossa voisi olla toimiva jääkaappi
4) lämmenneen jääkaapin haju on lievästi ilmaistuna etova
5) vuokranantajan pitäisi hoitaa hommansa.

Grr… Skumppa onneksi kylmenee pakastimessakin.

Jääkaappijuttu osa II

OP Pohjolasta soitettiin minulle ja todettiin että jääkaappi tosiaan kannattaa vaihtaa (ilmeisesti jättämäni viestit olivat todella pelottavia).

Sain asiasta vastaavan henkilön numeron.

Soitin hänelle ja esitin asiani ja hän pahoitteli että tuskin viikonlopuksi ehtii kun kello on puoli neljä. Huomautin että olen asiaa alkanut hoitaa jo edellisenä iltana, mutta minua on pompoteltu ihmiseltä toiselle koko päivän.

Tässä vaiheessa tarina alkaa saada todella kafkamaisia piirteitä.

Korjausmies on hetken hiljaa. Sitten hän tiedustelee, etten vain ole sama henkilö jonka verhotankoja hän parhaillaan asentaa. No kyllä maar. Samaiselle ystävälliselle herralle olen ojentanut avaimemme aamusella ja hän on kävellyt useaan otteeseen parin metrin päästä hajonneesta jääkaapistamme. Ei ole todellista…

Erittäin hauskaa siis, ja luultavasti pussikeittolinjalla mennään. Seuraavia kertoja varten minulla onkin sitten valmiiksi plakkarissa vajaan tusinan verran erilaisten huolto-, vuokra-, isännöitsijä- ja korjausmiesten yhteystietoja.

Hyvää viikonloppua!

Välivuosi, jota ei äidille referoida

2010-02-23T06:32:00.004+02:00

Elina Tiilikka: Punainen mekko. Gummerus, 2010.

Kirja on kerännyt vähintäänkin epäileviä kannanottoja blogeissa. Muussa mediassa keskustelu on kiertynyt siihen, paljonko tarinassa on omaelämänkerrallista aineistoa. Kirjan kehyskertomus omakohtaisista prostituutiokokemuksista on maailmalta tuttu, tuoreimpana esimerkkinä blogi/kirja/TV-sarja Puhelintytön päiväkirja.

Itselleni jäi kaksijakoinen olo. Päähenkilö Noora oli luotaantyöntävä saamattomuudessaan, epäsiisteydessään, ryhdittömyydessään. Hän ei tiedä kuka on, mihin kuuluu, eikä mitä elämässä kannattaisi tehdä. Tyypillinen hajonneen luokkayhteiskunnan eksynyt nuori siis? Jos tarina on pitkälti omaelämänkerrallinen, on Tiilikka äärimmäisen selvänäköinen ja armoton itsensä kuvaamisen suhteen. Tai sitten hän on luonut heikkouksineen kaikkineen todella elävän ja syvän henkilöhahmon.

Lopun havahtumisen tapahtuminen kissan tarinan kautta oli etovaa ja sen myötä koko kirjasta jäi lievästi karmea maku suuhun.

Toisaalta kuvaus prostituutiosta (toki yhden tapauksen näkökulmasta) tylsistyttävässä ja epämukavassa, mutta Nooralle myös koukuttavassa, todellisuudessaan oli mielenkiintoista. Jatkuva jana asiakkaita, joita Noora välinpitämättömänä ottaa vastaan kietaisumekossa (jatkuva riisuminen ja pukeminen rasittaa) ja meikittä sekaisessa huoneistossaan, valuu tasaisena virtana kirjan sivuille ja ulos tarinasta.

Nooran tekniikat etääntyä tilanteesta, käytännön ongelmat (taas unohtui varastaa kondomeja) ja minimalistiset kohtaamiset miesten kanssa ovat uskomattomia.

Mikä taas kosketti minua oli prostituutioteemasta riippumaton yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kuvaus. Luin noin vuosi sitten tutkimuksen, jossa kerrottiin hyvin monen suomalaisnuoren tippuvan turva- ja kaveriverkkojen ulkopuolelle peruskoulun tai lukion loppumisen jälkeen, muun muassa korkeakoulujen niukkojen aloitusmäärien takia.

Välivuoden ei tarvitse olla näinkään dramaattinen, ollakseen silti syvältä satuttava kokemus yksinäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta, identiteetittömyydestä.

Ennakkokuvani kirjasta oli kielteinen, mutta luin sen nopsasti ja pidinkin sen ankean elämän kuvauksesta. Pelkäsin koko ajan että paikalle sattuva Sankarimies pelastaa Nooran, mutta onneksi näin ei käynyt, vaan tilanne ratkesi paremmin.

Kommentteja muissa blogeissa: Nulla dies sine legendo, Olivian Kirjasieppo .

Tiilikka Maria!ssa.

Kaavamaista Caprilla

2010-02-20T23:38:00.006+02:00

Kira Poutanen: Rakkautta al dente. WSOY, 2009.

Suomalainen chick lit seurailee esikuviaan uskollisesti. Jotenkin tuntuu että lajityyppi on kuitenkin Poutasen kirjassa vedetty peräti hieman läskiksi. Becky Brandon née Bloomwood tai Olivia Joules ovat tervejärkisyyden rajoilla, niin että tunnistamme heidän pöhköilyistään itsemme, mutta sekoilu säilyy herttaisella tasolla. Lara Autio alkaa tuntua lähes epämiellyttävältä itsekkyydessään ja älyvapaudessaan. Kun Becky on aina kultainen ja jopa epäitsekäs, on Lara aina saajan puolella.

Alun heppoisa mukahauskuus tökki todella pahasti. Kun päästään Italiaan on meno jo onnistuneempaa. Jännitteet eli 1) julkinen mokailu ja 2) suhteen säilyminen, lässähtävät kuitenkin nopeasti. Joitain helmiä nopeatempoisesta sanailusta löytyy, mm. Laran anopilleen tuliaisiksi tuoma HK:n sininen lenkki, "il maccaro azzurro".

Keskivaiheilla kirja kuitenkin veti ja nostatti hymyäkin huulille. Ehkä se on suunnattu minua 10-20 vuotta nuoremmille neideille. Toisaalta luen hyvinkin mielelläni himoshoppaajan edesottamuksista. Mene ja tiedä.

Suosittelen siskontytölle 15-v italianlomalla.

Ja juoni kiinnostuneille pikaisesti: Lara Autio on edellisessä kirjassa hilppaissut karkuun omista häistään ja nyt seukkaa Pariisissa ihanaisen Ericin kanssa. Eric on ranskis-italo ja vie Laran tapaamaan perhettään Caprin paratiisimaiselle saarelle. Alemmuudentuntoa anopin ja seksipommisiskon edessä poteva Lara sotkeutuu mitä kummallisimpiin asioihin ja onnistuu itseruskettamaan itsensä sebraksi. Kieroja veitikoita pyörii ympärillä mm. nakurannoilla eikä itsensä tekeminen tykö toiveminiäksi ole helppoa.

Fransje Käsivarsi ja rakkaus

2010-02-15T19:12:00.000+02:00

Tommy Wieringa: Joe Speedboat. Avain, 2009.

Joe Speedboat on kehitys- ja kasvutarina löyhästä kaveriporukasta pienessä hollantilaisessa Lomarkin kylässä. Rakastan ”lapsuuden viimeinen kesä” -stooreja niin leffoina kuin kirjoina! Ylittämättömiä ovat leffoista Billy Elliot sekä The reflecting skin – Lapsuuden loppu ja kirjoista Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Stephen Kingin Stand by me.

En ole varma olenko edes lukenut novellia Stand by me, sillä niin upeasti hauska, pelottava ja haikea leffa vangitsee Kingin tavan kertoa. Joe Speedboatissa on samoja piirteitä: neljän pojan kopla, jossa kaikilla on omat roolinsa, ryhmädynamiikka ja se, mitä kullekin tapahtuu. Kertojana kasvutarinoissa on usein fiksu, herkkä ja vetäytyvä poika, josta tulee jotakin; kunnon mies tai vaikkapa kirjailija kuten Stand by me -tarinassa. Sitten huonoista oloista tuleva, mutta rehti poika ja pari muuta kaveria, joilla on jokin määrittävä ominaispiirre (rikkaus, änkytys, lihavuus, väkivaltaisuus).

Nimihenkilö Joe Speedboat on tuo rehti poika, joka nousee varsin epämääräisestä taustasta. Hän on muuttanut muualta, minkä kyläläiset muistavat, ja pyrkii kohoamaan arjen yläpuolelle, esimerkiksi aivan konkreettisesti itse rakennetulla lentokoneella (jolla on tarkoitus nähdä kaverin nudistiäiti aidatulla pihallaan aurinkoa ottamassa).

Kertoja Fransje taas on viety pidemmälle kuin tavanomainen hiljainen mutta fiksu päähenkilö joka tarkkailee muita hieman ulkopuolisena: hän näet on pahasti vammautunut onnettomuudessa, istuu rullatuolissa eikä kykene puheeseen. Hän todellakin on ulkopuolinen – itse elämästä. Fransje ei kuitenkaan ole heikko ja säälittävä. Hän on tarkkanäköinen, itseironinen, epämiellyttävä, viehättävä. Hänen käsivartensa ovat kuin ruuvipihdit ja maistettuaan ensi kertaa alkoholia (johon hän mieltyi heti sen laannuttaessa kouristuksia ja elämäntuskaa) rullaa hän täyttää päätä ulvoen kapakkatappeluun.

Pojille käy elämässä ja rakkaudessa kuten meille kaikille. Haaveilu ihannekuvasta – sen romahtaminen – realismi ja masennus – todellisuuteen tyytyminen, loppujen lopuksi ehkä onnellisina. (Paitsi että yhden on aina kuoltava.)

Kirjoittaja on taitava tarinaniskijä eikä kirjaa olisi saatu iloksemme ilman pienen kustantamon riskinottohalua. Nautin tarinan lakonisesta huumorista, yllätyksellisyydestä, vauhdista (pyörätuolillakin pääsee lujaa) ja elävistä, vähän karikatyyrimäisistä henkilöhahmoista.

Arvostelun ovat kirjoittaneet myös K-blogin Jenni sekä Ina.

Mitä muita hyviä lapsuustarinoita tiedätte?

Rakkaani, kirja

2010-02-09T17:48:00.001+02:00

(Kuva: Reilu kauppa)

Sunnuntaina on ystävänpäivä! Odotan herätessäni näkeväni sänkyni vieressä suurensuuren kimpun punaisia ruusuja, viilennetyn skumppapullon (mainio aamupala) sekä korurasian. Mutta myös joku kiva kirja kelpaa.

Tämä on suora neuvo miehelleni. (Kuka sanoi että italialaiset ovat romanttisia?)

Kirjan nimi on vinkki. En halua lahjaksi Elämäni koirana, Suuri illuusioni tai Taivaan ja helvetin avioliitto -teoksia. Vuosisadan rakkaustarina sen sijaan esimerkiksi käy.

Vietättekö ystävänpäivää? Itse olen totta puhuen hieman huono siinä: sekä lähettelemään kortteja että päätymään romanttisille illallisille.

Tässä pari hauskaa faktaa tästä meillekin rantautuneesta juhlasta:
http://www.vertaa.fi/info/ystavanpaivan_tietoja/

Vielä en ole sortunut lähettämään kukkia itselleni, mutta tuon sumerilainen rakkausrunon haluaisin lukea.

Jeeves laittaa jiiriin & Bertie vikisee

2010-02-05T18:04:00.001+02:00

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Teos, 2009.

Lomalukemistosta paljastui helmi, joka sai minut janoamaan myös kyseisen TV-sarjan katsomista. En ole koskaan nähnyt ohjelmia, mutta luonnollisesti tiedän kuka ja millainen Jeeves on: nimi on laajentunut hienostuneen miespalvelijan yleisnimitykseksi.

Kiitos, Jeeves oli mainio avaus Jeeves-tarinoiden sarjalle ja luen seuraavatkin heti kun vain ilmestyvät. Tämä oli juuri sitä mitä kaipasin Hertta Müllerin jälkeen: kevyt, nokkela, hauska ja nautittavasti kirjoitettu. Suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt loistotyön kielen koukeroiden ja lukuisten sanontojen kääntämisessä, huomaa että hän on nauttinut toimeksiannosta! Tarinat olisi tosin kiva lukea myös englanniksi, erityisesti Jeevesin niukan nasevat ja aina niin kohteliaat heitot.

Kirjassa seikkailee siis päähenkilönä Bertram Wooster, hieman hömelö mutta kultainen nuori herrasmies, joka on aina valmis hauskanpitoon ja taipuvainen hommaamaan itsensä liriin. Tosin syynä tähän ovat usein despoottiset tädit, kauniit tyttölapset tai lemmenongelmaiset kouluaikaiset ystävät. Bertien sivistynyt ja työlleen omistautunut miespalvelija Jeeves on onneksi valmis pelastamaan työnantajansa pulasta, vaikkakin Bertramia yleensä hieman höykytetään prosessissa...

Kiitän vänkää kieliasua ja suosittelen hyvän mielen lähteeksi! Plussana vielä kirjan raikkaasti retroileva ulkonäkö ja pintamateriaali.

Kirjat hiiteen ja televisione päälle!

2010-02-03T15:26:00.008+02:00

Kirjapeto jatkaa raportointiaan Italian-lomaltaan. Saapasmaassa kannattaa välillä laittaa kirja kauniisti syrjään ja avata televisio. Maan visuaalinen kulttuuri on vailla vertaansa ja ilmenee niin Giotton freskoina, huippumuotina ja kauniina koteina kuin yhtälailla iltapäivän TV-visailuina.

Lomani aikana Docpoint-festivaaleilla esitettiin Erik Gandinin Videocracy-dokuntenttia vallan ja TV:n liitosta Italiassa. Näkikö kukaan sen? Olen nähnyt Gandinin haastattelun aiheesta ja ruotsalais-italialaisella ohjaajalla oli mielenkiintoista sanottavaa aiheesta.

Erilaisten visailujen määrä on huima ja on yleisesti tunnettua, että jokaisessa itseään kunnioittavassa ohjelmassa on oltava pukuun sonnustautunut miesjuontaja sekä yksi viiva n kappaletta hehkeitä ja mahdollisimman vähäpukeisia naisjuontajia. Lisäksi olen nähnyt studiossa muun muassa liekehtivän uima-altaan, lasisen puhujanpöntän sisään suljetun minihameisen tytön sekä elävän valkoisen tiikerin.

Teinityttöjen toiveammatti on velina, olento jonka ammatti on jotain TV-ohjelman koristeen ja mielellään jalkapalloilijan tyttöystävän väliltä.

En haluaisi tyttäreni teini-ikäisenä saavan identiteettiinsä vaikutteita Italian telkkarista, mutta itse katselen sitä varsin mielelläni. RAIlla täytyy olla toisen luokan meikkarit kuin YLEllä, sillä velinat todella ovat ylimaallisen kauniita ja trendikkäitä. Ohjelmissa on lisäksi vauhtia, huumoria, sanailua ja röyhkeyttä, joka tekee ne hauskoiksi.

Poliitikkojenkin pilkkaaminen onnistuu aivan omissa sfääreissään. Myöhäisillan ohjelma Le Iene (=Hyeenat), joka viimeksi sai näkyvyyttä otettuaan lähikontaktia David Beckhamin sukukalleuksiin, on kunnostautunut parlamentaarikoiden haastattelemisessa. "Missä sijaitsee Guantanamo" -kysymykseen saatiin vastaukseksi muun muassa tiukan vakuuttava "Agfanistanissa".

Kaikkein mieluiten katson kuitenkin mainoksia ja mainoskatkot ovatkin huomattavan pitkiä (mainostila TV:ssä on kallista, mutta jos mielit myydä tuotettasi, on se paikka jossa oltava). Hauskoja ovat erilaisten välipalapatukoiden mainokset, joissa äiti tarjoilee perheelleen aterian ja jää keittiöön huiskuttamaan töihin ja kouluun kiirehtiville miehelle ja lapsosille.

Parasta on kuitenkin erotiikan häikäilemätön hyödyntäminen mainoksissa. Jogurttimerkki Müllerin slogan on "Fate l'amore con il sapore", vaatimattomasti siis "Rakastelkaa maun kanssa". Mainoksissa henkilö maistaa jogurttia ja lähtee mielikuvituksessaan ekstaattisesti leijumaan. Uusin tuote on jogurtti johon kaadetaan suklaarenkaita. Tuotetta maistaneen naisen päässä räjähtää rullaamaan eräänlainen nakubaletti, jossa hänen henkilöään nostelevat välissään valkoinen (jogurtti) ja musta (sukurenkaat) mies. Kaikki tietty siis ilkialasti. Ko. pätkää ei löytynyt, mutta tässä Müllerin kirsikkajugurtti joka antanee kuvaa (toista kuin Valiolla!).

Haydenia ja lumisadetta Italiassa

2010-01-29T23:58:00.007+02:00

Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa. Seven, 2010.

Kirjapeto on Italiassa ja pahoittelee aakkosten puutetta, ja koska tuostakin sanasta jai pikkupallerot paalta pois, menee senkin vaarin...

Hiihtoloma tuli todella tarpeeseen ja loman nimesta huolimatta keskeisin aktiviteetti on tarkoitus olla lukeminen. Jostain syysta luen aina lentomatkalla Torey Haydenia. Hayden ilmeisesti myy hyvin kentalla, koska valikoima on joka kerta kattava.

Onnistuin lukemaan koneessa lievassa sivukenoasennossa kirjaa puoleenvaliin, samalla kun olin koytetty kiemurtelevaan lapseen vauvaturvavyolla (juuri nain pain, MINA olin koytetty HANEEN) ja ahdettu toisen ikkunasta kurkistelun ja kaytavalle karkailun valille energiansa jakavan valiin. Proseccoa en sentaan kyennyt samalla siemailemaan vaan jouduin tyytymaan Air Dolomitin muhkeaan salami-voi-sampylaan ja sylimatkustajan kokiksen rippeisiin (housuillani).

Hayden on psykologi ja erikoisopettaja, joka kertoo työssään kohtaamistaan lapsista. Hänen kirjojaan on mainittu myös tirkisteleväksi psyko-hömpäksi. Mielestäni niistä välittyy aito välittäminen lapsia ja rakkaus työtä kohtaan, joten en allekirjoita edellistä. Sitäpaitsi kahden alle 4-vuotiaan terroristin äitinä saa hyviä vinkkejä Haydenin viilipyttymäisestä suhtautumisesta uhoaviin ja tuhoaviin pienokaisiin.

Lapsi muiden joukossa on taattua Haydenia, muttei tarina rankimmasta paasta, mika oli ihan mukavaa. Erotuksena muihin kirjoihin keskeiseksi ja rakastettavimmaksi vaikka myos sarmikkaimmaksi henkiloksi nouseen eraan oppilaan aiti. Lisaksi Haydenin tamankertaisessa ryhmassa seikkailee Pohjois-Irlannista kotoisin olevia, traumatisoituneita lapsia. Kiinnostavin on kahden pienen sisaruksen valinen suhde: toinen vaikenee tyystin ja toinen omistautuu taman hoitamiselle. Mutta kumpi heista onkaan manipuloiva osapuoli?

Tassa kirjassa Hayden viittaa kirjoittamiseensa ja mainitsee asuneensa ulkomailla muutaman vuoden kirjoittamassa ja palanneensa sitten kenttatyohon. Tama antaa uskottavamman viitekehyksen tarinalle, silla myonnan etta mielessani on kaynyt liekohan nama viimeiset kirjat aivan tosielamasta sittenkaan... Niin samankaltaisia tarinat ovat. Mutta ilmeisesti huonosti kohdeltujen, ongelmaisten ja pelastajaa odottavien lasten tarinat ovat sita.

Hayden on positiinen ja reipas ja kaytannollinen ja hanta on ilo lukea. Suosittelen lentomatkustajille seka toimintaterapeutin tenttien kanssa tuskailevalle ystavalleni josta tulee Suomen Torey Hayden. :)

Vilaisin tuossa illansuussa ulos ikkunasta mukavalta lukusohvaltani takan aaressa, vain huomatakseni etta Veronassa sataa lunta! Mitas pelia se tammoinen on?

Lapsuus romanian maaseudulla

2010-01-24T21:05:00.004+02:00

Herta Müller: Matala maa. Tammen keltainen kirjasto, 2009.

Takakannen Herta Müller näyttää vakavien kovanaamadekkaristien Bella Blockin ja Jane Tennisonin risteykseltä. Perjantaina FST esitti Müllerin haastattelun ja kuvanauhalla hän oli hyvin erilainen: lähes tyttömäinen, hauras ja rohkea. Kiinnostuin kirjasta ihan eri tavalla kun olin nähnyt haastattelun, Müller vaikutti todella ihastuttavalta ja ihailtavalta henkilöltä. Todella katson ylöspäin ihmisiä, jotka totalitäärisessä yhteiskunnassa uskaltavat kammeta vastaan, henkensä menettämisen uhalla. Menneisyys onkin painanut jälkensä Mülleriin ja nousee hänen teksteissään voimakkaasti esille.

Matala maa on kuin huono trippi. Älkää käsittäkö väärin: kirjana se on hyvä, tarkoitan sen herättämiä tunteita ja mielikuvia sekä kirjoitustyyliä. Kirja koostuu viidestätoista kertomuksesta joista niminovelli on pisin. Kaikki tarinat on kirjoitettu lapsen, pienen tytön, näkökulmasta. Ne ovat surrealistisia, vääntyneitä, ahdistavia ja naurettavia. Samalla kirja kertoo hyvinkin tarkkaan Romanian saksalaisen maaseudun elämästä; uskomuksista, tavoista ja arjesta. Kirjalija käyttää tehokeinona lastenlorumaista toiston ja variaation teemaa, joka alleviivaa lapsen hallitsematonta ja kauhistuttavaa maailmaa.

Niminovellin lisäksi mieleeni jäi erityisesti Švaabilainen kylpy. Tarinassa koko perhe käy vuorotellen pesulla samassa kylpyammeessa veden muuttuessa yhä mustemmaksi ja likamakkaroiden lilluessa veden pinnalla. Nauratti, ja kuvaus harmaista kelluvista makaroneista oli niin elävä että samalla melkein puklu nousi kurkkuun (olen hieman hienohelma).

Päähenkilön isä on juoppo ja äiti katkera ja kova nainen. Isovanhemmiltakaan ei paljon empatiaa piisaa. Hommat on hoidettava ja pillittämiseen ei ole aikaa. Sitaatti, jossa kertomuksen äiti on juuri tyhjentänyt varpusenpoikasia pesästä ja viskonut ne kissan syötäviksi, antaa kuvaa kirjan tunnelmasta:

”Äiti seisoo yhä pitkillä tikapuilla. Puolat litistävät hänen jalkapohjansa leveiksi. Äiti seisoo jalkapohjillaan yläpuolellani. Hän rusentaa kasvoni. Äiti astuu silmieni päälle ja painaa ne sisään. Äiti tallaa pupillini silmänvalkuaisiin. Äidin jalkapohjissa on mulperipuun marjojen jättämiä tummansinisiä läiskiä.

Äiti vilkaisee vinosti minuun. Hänen naamansa puolikas on iso ja kylmä kuin puolikuu. Äidillä on enää vain puoli naamaa, ja silmä on kapea kuin rako. Tikapuut huojuvat, ja äiti keinuu kylän yllä. Äiti yltää koskettamaan käsillään kuolleita jotka ovat taivaassa.”

Kuvaus on kuin autenttinen lapsen mieleen painunut muisto, alhaalta ylöspäin perpektiivi on lapsen ja samalla kertoo äidin musertavasta kaikkivoipaisuudesta pienen kertojan elämässä.

Pidin, ja luen varmasti lisää Mülleriltä, mutta siinä välissä ajattelin vilvoitella jollakin hitusen kevyemmällä...

Oi Hanif, miksi olet niin ihana?

2010-01-19T22:25:00.000+02:00

Hanif Kureishi: Olisi vähän kerrottavaa. WSOY, 2009.

Aivan kuin Esikaupunkien Buddhan päähenkilö olisi kasvanut aikuiseksi ja kertonut rapistuvasta kehostaan, yhä etsivästä mielestään ja harhapoluistaan sekä samoista paheista, joista piti nuorena.

Esikaupunkien Buddha täräytti tajuntani apposelleen 18-vuotiaana. Ennen kuin tartuin tähän kirjaan, ajattelin että Kureishi on nuoruuden napakymppiteoksellaan yhä ratsastava, yhdentekeviä kirjoja väsäilevä eläkeläinen. Mutta voi! Hän kirjoittaa niin huikeasti, että viettelee uudella tekstillään yhtä totaalisesti kolmikymppisen naisen siinä kuin viimeksi teini-ikäisen elämännälkäisen tytön.

Päähenkilö Jamalin sielunmaailma, ulkonäkö ja aivoitukset ovat niin samanlaiset kuin nuoren Karimin, että en voi kuin uskoa että kirjailija peilaa vahvasti itseään hahmoihin (eikös tämä ole yleinen virhetulkinta?). Jostain kumman syystä pidän Kureishin lievästi moraalittomista, nokkelasanaisista ja luiperoista päähenkilöistä.

Kirja sisältää elämänviisauksia ja sitaatteja, hieman runsaammalla kädellä annosteltuina (H.K. taitaa pitää aforismimuistiota ja on halunnut mahduttaa kaikki ne juuri tähän kirjaan). Mutta monet osuvat nappiin, kuten huomiot lasten ja vanhempien suhteesta sekä lännen ja idän vastakkainasetteluista. Esimerkiksi Jamalin paras ystävä Henry valmistautuessaan illanviettoon Kama Sutturassa toteaa (karvojen ajelun ja jointtien polttelun lomassa):

”Irvaile vain, mutta kaikki tämä paskapuhe sivilisaatioiden eli islamin ja lännen välisestä konfliktista on vain yksi muunnelma vanhasta puritaanien ja liberaalien, siis mielikuvitusta vihaavien ja sitä rakastavien välisestä konfliktista. Se on kaikkein vanhin konflikti, sorron ja vapauden välinen.”

Kirja on kevyensyvällinen ja naurattaa vietävästi lakonisilla kommenteillaan. Erityisen hauskoja olivat kuvaukset Jamilin teinipojasta, Rafista, sekä tämän lievästi sanoen väheksyvät mutta ihailtavan värikkäät kommentit isälleen:

”Jos lausahdin esimerkiksi: ’Tosi radikaali-hektistä, jee!’ niin hän mutisi: ’Että hävettää, tommonen vanha surkee pulipää plösö, viittä vaille vainaa. Jos viittisit pitää lärvis kii.’”

Kirja seikkailee räkäisten lähiöbaarien, hienostoasuntojen, porttoloiden, maaseutukartanoiden ja orgialuolien väliä. Psykiatri Jamal analysoi myös lähipiirinsä unia ja osallistuu keskusteluihin aina ”nuppinikkarin” silmälasein. ”Kun hän luulee puhuvansa itsestään, kenestä hän todella puhuu”, kehottaa Jamal varovaisuuteen potilaita kuunnellessa. Entä puhuuko Jamalin itsensä kertojanääni aina totta? Kun hän puhuu toisista, puhuuko hän sittenkin itsestään?

Jamalin menneisyydessä on murha, joka heittää pitkän varjon nykyisyyteen. Lukija kokee lopussa vääjäämättä häämöttävän katastrofin tai katharsiksen painon lisääntyvän kirjan edetessä näennäisen rauhallisesti työn, vapaa-ajan ja keskustelujen rytmittämänä. Lopun rytinä jää kuitenkin puuttumaan ja tilalle viriää hienovarainen tyytyväisyys, hienovarainen onni.

Loistava haastattelu kirjaan liittyen löytyy:
http://www.telegraph.co.uk/culture/books/3671392/Hanif-Kureishi-A-life-laid-bare.html

Tämä on hieno kirja ja Hanif Kureishi on ihana.

Lukupijri

2010-01-16T22:34:00.007+02:00

(jääkaappimagneeteista oli kadonnut toinen i...)

Tänään oli lukupiirin ensimmäinen tapaaminen. Jännittävää! Mutta lukijoiden kemiat pelasivat hyvin yhteen ja kuusi paikalla ollutta oli loistava määrä, kaikki ehtivät puhua ja keskustelu ei jakautunut pienempiin ryhmiin. Ihana puhua kirjoista muiden kanssa tuntematta itseään nörtiksi ("kamalaa, oletko lukenut senkin!") ja kuulla muiden ihan loistavia kommentteja ja lukusuosituksia. Valtaosa piiriläisistä sattuu olemaan viestinnän ammattilaisia, vain yksi arkkitehti rikkoi sääntöä. :)

(illan onnellisen tietämätön päähenkilö)

Aiheena oli Anna Gavaldan Lohduttaja. Ainoastaan yksi oli lukenut sen kokonaan (ja jo vuosi sitten eli ei lukupiirin ansiosta). Kirjasta sulkeutui kuitenkin todella kiinnostavaa keskustelua ja analyysia! Mm. siitä, toimiiko teksti alkuperäiskielellä ranskaksi paremmin ja onko kritisoimani kolmen pisteen viljelyn tarkoitus saada lukijan olo yhtä epävarmaksi ja sekavaksi kuin päähenkilön psyykkinen olotila.

Seuraavaksi sovimme Marko Kilven Kadotetut. Päätimme myös maistella viinejä rypäleittäin, jotenkin viinilasi sopii siihen kirjan rinnalle...

(laiskan emännän pikatarjoilut)

Minkätyyppisiä lukupiirejä teillä on? Miten ne toimivat? Teettekö muutakin kuin puhutte kirjoista (ja juotte viiniä)?

Masentavaa matikkaa

2010-01-08T18:00:00.002+02:00

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys. WSOY, 2009.

Älä ikinä luota fiktiivisten henkilöiden suosituksiin! Kirjaa suositteli minulle eräs sisilialainen komissaari Salvo Montalbano, jota kosisin heti ellen olisi naimisissa (sitä paitsi hän on mieheni kaksoisolento). Andrea Camilleri kirjoittaa niin täydellisesti, etten voinut olla kuin uskomatta kun Giordanon teosta ohimennen kehaistiin Montalbano-dekkarissa La danza del gabbiano. Yleensä Camilleri järjestää komissaarinsa käsiin ja yöpöydälle laatuluettavaa.

Laadukasta tämäkin on siinä mielessä, että teos sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan, vuonna 2008. Luin kirjan kesällä alkuperäisversiona La solitudine dei numeri primi. Huomasin, että teos on suomennettu, joten avaudun lyhyesti vaikutelmistani…

Kirjoittaja on kieltämättä erittäin taitava ja hänen ilmavaa ja tarkkaa tyyliään oli helppo lukea myös italiaksi. Minua jäi vaivaamaan itse tarina; miksi hän on kirjoittanut sen? Mieleen tulee tietyt suomalaiset leffat, kuten Paha maa. Totaalisesta synkistelystä on ilmeisesti helpompi kursia kasaan juoni. Fiksu, positiivinen tai nokkela leffa/kirja onkin jo kinkkisempi homma.

Alku oli lupaava; kylmä ja suorituskeskeinen isä pakottaa tyttärensä Alicen hiihtotunneille ja hermostuksissaan tyttö laskee joka kerran housuihinsa. Nolon tilanteen välttääkseen hän harhautuu rinteessä ja putoaa sumussa kielekkeeltä loukkaantuen vakavasti. Toinen onneton lapsikohtalo on Mattia, yksinäinen pikkupoika, jota jälkeenjäänyt pikkusisko palvoo. Mattia häpeää siskoaan ja jättää tämän odottamaan puistossa sillä aikaa kun menee yksin syntymäpäiville, jonne kumpikin on kutsuttu. Sisko luonnollisesti katoaa ja hänen kohtalonsa jää avoimeksi.

Eristäytyvien, älyllisten teinien maailma kotibileissä ja koulussa on vielä hyvin kuvattu ja siihen voi samaistua. Sitten lässähtää. Alice ja Mattia tarvitsevat toisiaan ja varmasti rakastavat toisiaan, mutta he eivät vain kykene tarttumaan toisiinsa. Tästä kirjan nimi, alkuluvut on tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen vaikka viistäisivät läheltä toisiaan.

Kirjan loppu on tympeää synkistelyä ja pälyilyä ja haluaisin ravistella möllöttäviä päähenkilöitä niin että alkuluvut ropisisivat lahkeista. Loppu on kuin SinäMinän novellista – tämä ei ole varsinainen spoileri, koska loppu ei ole kovin kummoinen – Alice makaa joen rannalla synkeänä pohtimassa syntyjä syviä ja sitten ymmärtää hentoa positiivisuutta tuntien, että hän on yksin ja näin on pärjättävä.

Mutta kirjoitinkin matematiikasta B:n, joten tarkastelkaa mielipidettäni sen valossa.

Lukemisen sielu ynnä kömpelöä takaa-ajoa

2010-01-05T18:00:00.007+02:00

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus. WSOY, 2009.

Laita tietokonenörtti kirjoittamaan dekkaria ja katso mitä siitä syntyy: mekaanista kerrontaa, jäykkiä koreografioita, nyyhkyttäviä naispäähenkilöitä.

Libri di Lucan idea kuulostaa usvaisen mystiseltä sekoitukselta Da Vinci koodia, Tuulen varjossa -kirjaa ja mieletöntä (siis hyvässä mielessä) Yhdeksäs portti
-leffaa. Toisin sanoen, nahkakantisia hapertuvia käsikirjoituksia, keskiaikaisia demoneja, vaaroja kirjakaupan pölyisissä varjoissa, kaunottaria, joiden seurassa henkesi on pelissä. Aah!

Salaperäinen, aikojen alusta juontava järjestö kirjasta löytyykin. Siihen kuuluu luonnollisesti vaikutusvaltainen liikemies (jolta puuttuu vain silmälappu, kultasormi tai rullatuoli ja valkoinen kissa), vahvarakenteinen apuri sekä kiero ja heikko soluttautuja. Hahmot osoitellaan pahiksiksi niin selkeästi kirjan alussa, että luulin sen olevan hämäystä.

Tapahtumamaa Tanskasta matkataan loppukohtausta varten Egyptiin, tuohon muinaisten kulttien kehtoon. Alexandrian uutukainen kirjasto on kuin Da Vinci koodin Louvre, kummassakin rakennusten modernit lasiset pyramidit kohtaavat vanhan kulttipaikan mystisen tunnelman. Elokuvasopimus on jo tehty ja veikkaan, että kirjasta saa kelpo leffan. Kööpenhaminaa en muista nähneeni elokuvan ympäristönä ja kirjassa on sinänsä ainekset vauhdikkaaseen trilleriin (jos lukukohtaukset saadaan tehdyksi niin, että erikoistehosteet eivät näytä falskeilta).

Tarinan idea sinällään on hyvinkin mielenkiintoinen. Osalla ihmisistä on erityisiä kykyjä, joiden avulla he voivat vaikuttaa muihin lukemalla tekstejä tai vastaanottamalla muiden lukemaa. Lähettäjät ja vastaanottajat voivat painottaa tekstin eri osia ja muuttaa hienovaraisesti (tai radikaalisti) kuulijan asenteita, mielipiteitä ja tunteita. Tämähän on kirjallisuuden idea, eikö?

Kirjassa lähettäjät kokevat lukemansa kuvina, joita he värittävät luoden voimakkaita tunnelmia. Tämäkin on mielenkiintoista. Epäilen, että ihmiset jotka eivät koskaan lue tai eivät ylipäätänsä pidä lukemisesta, näkevät kirjan sivulla vain valkoisen pohjan ja mustia kirjaimia, joista he muodostavat sanoja ja lauseita. Tämän täytyy olla työlästä ja tylsää!

Lukemisesta pitävällä taas sivu häipyy, ja samalla kun silmät kulkevat rivillä automaattisesti merkityksiä muodostaen, elävät aivoissa tekstistä syntyvät mielikuvat kuin elokuva konsanaan. Mistä tämä johtuu? Onko joillain meistä vain... salaperäisiä kykyjä, joita ei ole vielä aktivoitu?

Itse muistan jopa kaksikymmentä vuotta sitten lukemani kirjan herättämät tunnelmat ja mielikuvat tapahtumapaikoista ja henkilöiden ulkonäöstä, samalla lailla kuin Jonille käy kirjan lopussa. Libri di Luca saa siis pohtimaan lukemisen sielua ja dynamiikkaa, niin systeemisuunnittelijan kirjoittama kuin onkin.

Claes Andersson - Jokainen sydämeni lyönti

2010-01-01T20:56:00.005+02:00

Huomasin muistelmat Inan blogista ja ostin kirjan joululahjaksi. Sain sen tuotapikaa takaisin lainaksi, evästyksenä käsky lukea se välittömästi.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaiken ikäisille, jotka pohtivat valintoja elämässään ja miettivät miten asiat vuosien varrella menevätkään.

En ole elämänkertojen vakilukija (taipumus lisääntyy ilmeisesti iän myötä). Poikkeuksena rakastan lääkärien muistelmia (joita minulle saa suositella). Johtunee siitä, että olen haahuillut lapsuuteni iltapäivät muffani tubitoimistolla ja hengittänyt liikaa toimenpidehuoneiden eetterin hajua.

Andersson kirjoittaa kevyesti mutta viisaasti. Itseironisesti, suoraan sekä häpeilemättä nuorukaisen eroottisista vieteistä, peliriippuvuudestaan, mustasukkaisuudestaan, virheistään nuorena lääkärinä. Hän kuittaa tuomitsematta ja maininnalla henkilökohtaiset loukkaukset, kuten vaimonsa karkaamisen eturivin kirjailijan kanssa etelään. Ainoastaan poliittisella puolella hän arvostelee nimen mainiten Vanhasta, Siimestä ja Tuomiojaa. Asiasta.

Andersson ei tuhlaa aikaa nostalgisiin ympäristönkuvauksiin tms. jotka merkitsevät jotain vain kertojalle itselleen mutta puuduttavat lukijaa. Hän keskittyy anekdootteihin, potilaisiin, hoitamiinsa alkoholisteihin, kuvauksiin energisoivista elämänvaiheista (jazz-bändistä, sairaalakommuunista, teatterista, vuokrahuvilasta, sotalapsuudesta evakossa Porvoon saaristossa). Teksti on pätkittäisten muistojen kudelmaa, mutta kokonaisuus soljuu vaivatta eteenpäin pitäen lukijan miellyttävästi koukussa.

Andersson kertoo paljon elämän varrella kohtaamiensa ihmisten kohtaloista ja kuolemista. Muistelmissa onkin kuolema läsnä kautta kirjan, osittain Anderssonin ammatin takia, osittain iän, sekä kuten hän itse kirjoittaa, koska elämä on typistettyä ilman kuoleman hyväksymistä sen osana.

Andersson mainitsee itseironisen huumorin selviytymiskeinokseen lapsesta saakka. Ilman ronskia huumoria tuskin mielenterveyspoliklinikalla ja teatterin takahuoneissa pärjääkään. Kirja siis naurattaa, ilahduttaa raikkaalla sensuroimattomuudellaan, pysäyttää pohtimaan – ja palauttaa taas maan pinnalle suorasukaisella huomautuksella.

Ihana, ihana kirja!

Gavaldan Lohduttaja - lohduttakaa minua!

2009-12-29T18:00:00.002+02:00

Kirjapeto sai perustettua lukupiirin ja ehdotti itse ensimmäiseen tapaamiseen Anna Gavaldan Lohduttajaa. Perusteina olivat kuten koko piirin perustamisessa se, että olisi kiva lukea jotain 1) ajankohtaista 2) muuta kuin tuttua.

Ko. teoksesta tiesin vain taajaan näkemäni keltaisen kannen ja sen, että kirjoittajaa on kutsuttu Ranskan kirjallisuuden Amélieksi.

Itselleni tosin tulee lähinnä mieleen Ranskan kirjallisuuden puhelinluettelo.

Tarina sisänsä vaikuttaa ookoolta, kadonneita henkilöitä, lapsuuden rakkauksia tms. Mutta miksi... oi miksi... pitää jokaisen lauseen ja vähintään kappaleen loppua kolmeen pisteeseen...???

Ja miksi kappaleiden pitää olla vain muutaman virkkeen pituisia? (anteeksi... unohtui kolme pistettä...) Niin että lukijan ajatusta pätkitään koko ajan kuin vessapaperia konsanaan...?

Itseäni viisaammat lukijat; nyt tarvitsen todellakin lohduttajaa, palkitaanko minut edes kirjan lopussa? Kertokaa, miksi ihmeessä kenenkään pitäisi kahlata läpi Gavaldan pistesuon?

Sami Parkkinen – Self help

2009-12-27T12:00:00.001+02:00

Parkkinen on dramaturgiksi opiskellut kirjailija ja näytelmäkirjailija. Romaanissaan Self help hän kuvaa yhteisöstä ja läheisistään erillään eläviä ihmisiä, jotka onnettomina etsivät apua netin vertaisyhteisöiltä ja guruilta.

Tarina on ilmestynyt ensin näytelmänä Kuopion kaupunginteatterissa, mikä näkyy myös kirjan rakenteessa. Seitsemän henkilön suljettu kamarinäytelmä keskittyy suurimmaksi osaksi keski-ikäisen pariskunnan, Mervin ja Hannun kotiin. Ympäristöä ei kuvata juuri lainkaan ja omakotitalon sijaan kulisseina voisivatkin olla vain maalarinteipillä lattiaan vedetyt viivat seiniä merkkaamassa, Lars von Trierin tapaan. Kirjan toisen akselin muodostaa Mervin hauras sisko Jannika ja tämän mies Yki, karismaattinen psykopaatti.

Talossa asuu huoneeseensa linnoittautuneena myös Mervin 17-vuotias tytär Rosa, joka samaistuu netistä löytämäänsä japanilaisperäiseen itsemurhia estetisoivaan ryhmään. Rosa vannoo kostoa äitinsä uudelle miehelle ja kirjoittaa kirjeitä isälleen, joka on eron yhteydessä laittanut välit poikki myös lapseensa. Rosa on pieni ja onneton, mutta ulkomaailmalle hän näyttää sen agression kautta. Teini-ikäiset tytöt ovat pelottavia, silti harva heittää piirtoheitintä opettajan kasvoille tai päivystää yöllä isäpuolensa sängyn vieressä ruuvimeisseli kädessään.

Rosan japanifiksaatio on varmasti ollut hätkähdyttävä visuaalinen efekti näyttämöllä. Hän seisoo milloin missäkin nurkassa kimonossaan kasvot valkoisiksi ja mustiksi maalattuina, samuraimiekka kädessä, kuin Lisbeth Salander kostoretkellään.

Psykiatri Yki ja Jannika ovat keksineet aviokriisinsä keskellä ansaintaidean toisten ihmisten hädällä ja julkisen terveydenhuollon vajeella. He haluavat perustaa sairaalan varakkaille, vanhoille miehille. Mitä varakkaat, vanhat miehet tekisivät muuttotappiopaikkakunnalla sijaitsevalla klinikalla ja osaisivatko he edes käyttää moduulissaan sijaitsevaa nettiyhteyttä, ei huoleta Ykiä ja Jannikaa. Hanke on jo kauttaaltaan veloissa ja viimeisenä keinonaan he hakevat rahoitusta Jannikan ja Mervin vanhalta diplomaatti-isältä.

Vanha brittiherra on tympeä hahmo, joka on pitänyt tyttäret likellään ja muusta maailmasta eristettyinä väittäen rakastavansa heitä. Jos naiset olisivat nuorina saaneet luoda omat läheisverkostonsa, olisivatko he nyt naimisissa psykopaatin ja vätyksen kanssa, kykenemättöminä auttamaan itseään tai lastaan?

Self help on Ykin uuden ajan psykokonsulttifirman nimi, mutta liittyy mielestäni myös kirjan loppuun. Kaikki henkilöistä joutuvat jollain tasolla ryhdistäytymään, auttamaan itseään, sen sijaan että antautuisivat tilanteen passiivisiksi uhreiksi tai siirtäisivät ratkaisujen tekoa netissä roikkumisella.

Painavaa ja surullistakin asiaa, mutta kerrottu karnevalistisella otteella. Ajattelin tutustua muihinkin Parkkisen teoksiin, ovatko lukijoille tuttuja?

Joulun lahjasatoa

2009-12-26T14:25:00.004+02:00

Viisi kirjaa on hieman niukka saalis.. Epäilen että läheiseni ovat sitä mieltä, että voisin välillä tehdä muutakin kuin lukea. Esim. syödä suklaata, kulkea hottis-alusvaatteissa ja pilkkoa vihanneksia valtavalla kokkiveitsellä, jos lahjavalinnoista voi jotain päätellä.

Sami Parkkisen Self Help luin jo, siitä myöhemmin lisää. Harlan Coben on uusi dekkaristituttavuus. Kokemuksia?

Patrick Dennisin Zia Mame taas on italiantuliaisia, englanninkielinen alkuperäisteos kuuluu olevan Auntie Mamie. Kirja kertoo eksentrisen tätinsä hoitoon joutuvasta orvoksi jääneestä pojasta; takakansi lupasi hyvää. Kirjasta on tehty Oscar-ehdokkuuksia saanut leffa vuonna 58. En löytänyt googlettamalla suomennosta - onko tietoa? Voisiko olla niin vanha että antikvariaattikamaa?

Jouluntoivotukset!

2009-12-23T19:56:00.002+02:00

Toivotan kaikille lukijoille rauhallista, kaunista ja lumista joulua! Sekä tietysti paljon kovia paketteja. Kirjapeto poistuu nyt lukemaan vaihteeksi keittokirjoja...

Doris Lessing - Viides lapsi, Lionel Shriver - Poikani Kevin

2009-12-22T18:00:00.005+02:00

Luin ensin Poikani Kevin -kirjan ja puolisen vuotta myöhemmin Lessingin Viides lapsi -kirjan. Tarina tuntui todella tutulta ja väkisinkin huomasin monia yhtäläisyyksiä Shriverin teokseen. Lessingin kirja on julkaistu -88, joten mieleen tulee että Shriver tekee uudemmalla tarinallaan tälle kunniaa (jos kauniisti ajatellaan).

Kummassakin teema on sama: pahuuden synty ja sen kokemus omassa lapsessa. Lessingin kirja tuo mieleen vanhat sadut peikkojen parista tulleista vaihdokaslapsista. Shriver taas pohtii ympäristön ja perimän merkitystä käsittämättömään pahuuteen.

Lessingin kirjassa Harriet ja David haluvat suurperheen ympäristön kauhistelusta huolimatta. Vaikka Harriet on väsynyt, sujuu kaikki hyvin. Vasta viides lapsi aiheuttaa ongelmia jo kohdussa, josta hän Harrietin mielestä yrittää kaivautua ulos. Valtava Ben onkin väkivaltainen, raivokas, syö kuin nälkään kuoleva ja on fyysisesti kehittynyt, kun taas kielellisesti jäljessä. Vieraiden mielestä hän muistuttaa peikkoa tai kääpiötä ja Harriet kuvailee häntä ilkeäksi pieneksi raakalaiseksi. Vähitellen Harriet menettää kosketuksen muihin lapsiinsa, kun Benin vahtiminen – jotta hän ei ota hengiltä sisaruksiaan – vie kaiken hänen energiansa.

Shriverin Kevin onnistuu siinä missä Ben pysyi aisoissa. Kevin ryhtyy koulusurmaajaksi, mikä tekee kirjan pohdinnasta surullisen ajankohtaisen.

Shriverin asetelma on siirretty moderniin maailmaan: pitkällisen harkinnan jälkeen pariskunta päättää hankkia lapsen kypsällä iällä. Äiti tekee uraa ja kokee lapsenhoidon vaativaksi, itseä ja parisuhdetta syöväksi. Hän pyrkii toimimaan kaikkien oppien ja ajan parhaan lastenkasvatushengen mukaisesti, mutta vaikuttaa mekaaniselta ja kylmältä. Kysymykseksi nouseekin, mikä on sisäsyntyistä ja mikä johtuu kasvuolosuhteista. Hakeeko Kevin keinoja kaihtamatta huomiota äidiltään, jonka aitoa huomiota ja rakkautta vaille hän on jäänyt? Vai onko hän syntyjään julma olento, jonka pahuus vain odottaa puhkeamistaan yhä suurempiin ilmenemismuotoihin Kevinin kasvaessa?

Evan ja myös Harrietin kokemukset elämän muuttumisesta lapsen saamisen myötä ja lapsen hoidon ajoittaisesta rasittavuudesta lienevät universaaleja itselleen rehellisille äideille... Kirjoissa nämä tunteet ja tilanteet on karrikoitu ja viety ääripäähänsä.

Kumpikin tarina kiertyy äidin ja (petomaisen) lapsen suhteen ympärille. Kevinin isä on yltiöpositiivinen pölhö, joka toteuttaa mukahauskaa isän ja pojan reipashenkistä suhdetta, johon lapsi osallistuu partaansa vinosti hymyillen. Benin isä taas on töissä voidakseen elättää suurperhettään, ja Harriet jää yksin kotiin taistelemaan vaihdokkaansa kanssa. Tällainen tunne voi syntyä tavallisen lapsenkin kanssa vanhempainlomaa päivät yksin kotona viettävälle äidille, ja kummankin kirjan kohdalla voikin miettiä synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutusta äitien kokemuksiin vastasyntyneistä (peikko)lapsistaan.

Suosittelen kumpaakin, järjestyksessä: 1) Lessing 2) Shriver.

Jouluenkeli

2009-12-20T12:48:00.002+02:00

Sain ihanaisen jouluenkelin K-blogin Jenniltä! Kiitos siitä, olen yhä yhtä yllättynyt siitä, että blogiani lukee joku muukin kuin äitini (sori äiti). En ole ennen bloggannut, mutta tänä keväänä jouduin töiden puolesta tutustumaan muotiblogeihin ja sain siitä idean siirtää kirjapohdintani nettiin. Se paljastui tosi hauskaksi, ja erityisesti olen löytänyt muita loistavia kirjasivuja ja -bloggareita ja saanut sitä kautta mainioita lukusuosituksia. Luen vajaata kymmentä hyvää blogia, mutta ehkäpä lähetän joulutunnustuksen eteenpäin Inalle, koska hänen bloginsa on niin positiivinen ja kepeä, vaikka hän kirjoittaa todella analyyttisesti ja ammattimaisesti kirjoista. :-)